Olen lukenut kaikki Petri Tammisen kirjat, mutta en osaa tehdä mitään kirja-analyysiä. Tässä kuitenkin muutama sana kattaen kaikkea hänen kirjallista tuotantoaan.
Hänen kirjoituksiaan saattaa pikaisesti lukea vain “pintana”, mutta kun pysähtyy lauseiden äärelle, löytää rivien välistä paljon sinne kätkettyä tarkkanäköisyyttä, viisautta, herkkyyttä ja lämpöä. Kerta toisensa jälkeen saa hämmästellä kuinka hän huomaa pienet asiat, antaa niille kokoaan suuremman merkityksen ja sanallistaa kaiken niin loppuun asti mietitysti, että ajatus kiteytyy timantiksi. Hän on suomalaisen kirjallisuuden salainen helmi, joka ei tuo itseään esiin, ja on siksi monille tuntematon.
Lukekaapa tapaamista odotellessa vaikka ensimaistiaisiksi netistä Tammisen kesätarina: “Kesän ensimmäiset mansikat” ( http://vilppulantila.fi/kesatarina ). Siinä kiteytyy hyvin hänen taituruutensa: pienen hetken suuri tunnelma.
Lyhyt arvio: Petri Tammisen kirjoittama meriromaani on lyhyt ja ytimekäs tarina merikapteeni Vilhelm Huurnan elämästä. Tarina on kiintoisa ja monivivahteinen, se on nopeasti etenevä ja siihen pääsee lukijana sisälle vaikkei ymmärtäisi merenkäynnistä mitään. Jollain tapaa kirjasta välittyi suomalainen kansallisromanttinen fiilis, joka on omaan makuuni positiivinen asia. Vaikkei Huurnan elämässä asiat mennyt aina parhaalla mahdollisella tavalla, jäi lukijana tarinasta kokonaisuutena hyvä mieli.
Pidempi arvio: Meriromaani on pituutensa puolesta suhteellisen lyhyt teos, mutta tästä huolimatta teoksesta ei jää mielikuvaa että mitään olennaista olisi jäänyt kertomatta. Tyylillisesti tarinankerronta on nopeasti etenevää, pieniin kirjallisiin yksityiskohtiin ei käytetä kerronnassa turhan paljoa aikaa, vaan asiat ilmaistaan suurpiirteisesti kohtalaisen lyhyillä virkkeillä. Tämän ansiosta teos on helppoa luettavaa, ja tarinan kannalta monet relevantit asiat voidaan ilmaista lyhyessäkin kappaleessa. Omasta mielestäni tyyli oli sangen toimiva.
Miellyttävin piirre kirjallisessa tyylissä oli se, kuinka Huurnan mielenmaisemassa hypättiin toisinaan pieniin yksityiskohtiin jonkin tapahtuman yhteydessä. Esimerkiksi siis kuinka laivan valmistuminen muistettaisiin aina, sen jälkeenkin kun laivaa ei enää ole, aivan kuten Huurna muisti pienen kiven kengässään Travemunden satamassa ja jonka sitten viskasi satama-altaaseen. Jotenkin tämänkaltaiset ajatuskulut toimivat hyvin ja sai uppoutumaan Huurnan sielunmaisemaan mielenkiintoisella tavalla, sillä siihen ajatuskulkuun oli helppoa lukijana samaistua – täysin odottamatta sielun sopukoista nousee omituisia asioita elämän varrelta mieleen. Kuten kirjassa osuvasti sanotaan, ”Koskaan ei tiedä, mitä kokemuksista jää mieleen”.
Pintapuolisesti ajateltuna Huurnan elämän tapahtumat olivat monet sangen ikäviä ja negatiivisia, mutta kaikesta huolimatta maailma ei pysähtynyt eikä kaikki toivo tuntunut katoavan kuin ainoastaan hetkellisesti. Ehkäpä siksi teoksesta välittyi suomalainen fiilis. Toki osasyynsä kansallisromanttiseen fiiliksen muodostumiseen oli varmasti myös metsässä käyty nuotiokohtaus, joka lämminhenkisen tunnelmansa vuoksi itselleni nousi teoksen suosikkikohtaukseksi.
Meriromaani on hyvä ja mukaansatempaava teos, joka pituutensa ja tyylinsä vuoksi on helposti lähestyttävä kenelle lukijalle tahansa. Meriromaanin kansisivujen lyhyt kuvaus onkin poikkeuksellisen hyvin onnistunut kuvaus – ”Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä”. Teos sopii hyvin suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kiitos arviosta, Aleksi! Olen samaa mieltä (ja niin näyttää olevan Tanja Brummerkin): lyhyt teos, jossa on kaikki tarpeellinen. Minullekin lukijana sopii nopea eteneminen ja se, ettei juututa lausetolkulla kuvailemaan jotain yksityiskohtaa.
Ja tämä: ”Koskaan ei tiedä, mitä kokemuksista jää mieleen”. Niinpä, itse emme voi säädellä, mitä muistamme ja mitä emme. Tammiselta jälleen osuvasti sanottu!
Petri Tammisen uusin yllätti minut. Olin edennyt jo hyvän matkaa, kun tajusin että ainakin minun tulee lukea kirja hitaasti ja viipyillen, joten aloitin alusta. Meriromaani on kokoaan suurempi kirja; täynnä kätkettyjä merkityksiä, enteitä, jopa aarteita.
Tarina etenee nopeasti, mutta ei kiirehtien. 1800-luvun lopun tunnelmat ja merimiesten elämäntyyli välittyivät aidon tuntuisesti ja merimiehen poikana tulin niistä hyvälle tuulelle. Tyylillisesti romaani on konstailematon ja lienee useimmille helppoa luettavaa, mutta on silti kypsän mehevää proosaa. Pieniin yksityiskohtiin pureudutaan taitavasti ja niistä löytyy hienoja, kauniita kohtia, joissa on usein mukana omintakeinen humoristinen sävy. Esim: ”Aivan erityisesti hän suunnitteli, kuinka hän nukkuisi vihityn vaimonsa vieressä”. Kauniin kielen ja originellin huumori yhdistelmä ei ole niitä helpoimpia.
Vaikka kirjan takakansi paljastaa Huurnan laivojen uppoavan, tarina – tai oikeastaan Huurna – onnistuu yllättämään aina sopivassa kohdin.
Tamminen käsittelee erittäin taitavasti häpeän ja epäonnistumisen teemoja. En voi kuvitella merikapteenille suurempaa häpeää kuin että laiva uppoaa satamassa. Minusta Huurnan häpeässä on kollektiivisen miehisen häpeäntunnon kaikuja. Samastuin muutamassa kohdassa vahvasti. Huurna häpeää kaikenlaista, mutta on myös rohkea ja päättäväinen ja jotenkin – pakko sanoa – suloisella tavalla kömpelö (jos näin voi merikapteenista sanoa). On hän myös miehisen rouheva niin halutessaan. Tammisen luoma merikapteeni on viisaalla tavalla vähään tyytyväinen ja tyytyy lopulta kohtaloonsa. Minusta Huurnan tarina on jollain tavoin kuitenkin tarina elämättömästä elämästä tai ainakin merikapteenista, joka välillä hukkaa kompassin omassa elämässään. Löysin jotenkin niin suomalaisia melankolian sävyjä.
Meri, laivat, luonto ja ja luonnonvoimat ovat aiheina iänikuisia, mutta antavat tarinalle laajat ja vahvat kehykset. Niiden sisällä Tamminen antaa mahdollisuuden luoda tarinan tapahtumista lukijan elämään sopivia symboleja. Kun kerronta on oikealla tavalla vahvaa, niin kuin se on, tämä toimii ja nostaa romaanin arvoa. Muutaman viisaan lausahduksen olisin jättänyt pois. Pari muutakin hienoa kohtaa muistan, jotka hieman latistuivat ylimääräisistä sanoista. Kokonaisuutena Meriromaani on oivallinen teos tiiviin tarinan ystäville.
Ah, konstailematon oli sana, jota itsekin arviossani hain Ja jostain syystä minullekin tuli olo, että kirja pitäisi aloittaa uudestaan alusta, tiedä sitten mistä johtui…
“Kun kerronta on oikealla tavalla vahvaa, niin kuin se on, tämä toimii ja nostaa romaanin arvoa.” Kyllä, just näin! Ymmärrän joitakin kommentteja mediassa, joiden mukaan Meriromaanissa olisi ollut Finlandia-ainesta, sillä onhan se nyt niin, että Tamminen kirjoittaa siitä mitä me olemme.
“Suuren purjealuksen pohjakosketus tuntuu notkahduksena polvissa ja vatsanpohjassa ja päässä. Hetken olo on painoton. Vasta kun laiva seilaa taas tahtonsa mukaan, jatkaa aikakin kulkuaan ja kaikki on maailmassa ennallaan. Juuri tämä ennallaan olo tuntuu aavemaiselta, kun kuitenkin tietää että vesi saattaa parhaillaan tulvia ruumaan.”
Petri Tammisen pienoisromaanin päähenkilö on todellinen surullisen hahmon ritari, merikapteeni Vilhelm Huurna, joka upottaa laivan toisensa perään ja epäonnistuu rakkaudessa.
Petri Tamminen on mahtava novellisti, mutta kyllä Meriromaanikin toimii, joskin hyvin novellimaisella tavalla: sen vahvuus on hetkien maalailussa ja tiheässä tunnelmassa.
Inhimillisen epävarmuuden kuvaajana Tamminen on hykerryttävän osuva.
“Keinutuoli oli kahdenistuttava ja muutenkin jykevää malllia. Huurna istui ensin tuolin keskellä ja levitti kätensä, mutta kun asento alkoi tuntua hänestä rehvakkaalta, hän otti kädet syliinsä. Siinä asennossa hän tunsi itsensä lapseksi, ja hän hivuttautui keinutuolin toiseen reunaan. Se alkoi tuntua hänestä siltä kuin hän toivoisi jotakuta viereensä, ja hän nousi ja meni istumaan ikkunaseinälle sivustavedettävän reunalle.”
Meriromaanin perussävy on vakava. Vilhelm Huurna seuraa elämäänsä kuin sivustakatselijana. On kuin hän itse asiaintilaan mitenkään vaikuttamatta päätyisi merikapteenikouluun, aina uuden laivan kapteeniksi, kuin ansiotta selvityisi vaikeuksista, ajautuisi intohimottomaan avioliittoon. En ole ihan varma mitä Tamminen Huurnan ajopuumaisuudella haluaa kertoa: lukijalle kokemus on toisaalta outoudessaan kiehtova mutta myös vieraannuttaa päähenkilöstä.
Perustavanlaatuisesta vakavuudesta huolimatta Tammisen tekstissä pilkahtelee huumori.
“Hän mietti ensin katkerana, että kohtalon luulisi jo armahtavan yhtä ja samaa miestä joutumasta yhä uudestaan samoihin vaikeuksiin, mutta sitten hän huomasi ettei mitään tällaista armahtavaa kohtaloa ollut olemassa ja että oudolta sekin olisi tuntunut jos yksi ja sama mies joutuisi aina uudestaan erilaisiin vaikeuksiin.”
Petri Tammisella ei ole tapana kauheasti alleviivata, mutta tässä kirjassa hänen agendansa käy harvinaisen selvästi läpi. Se ei haittaa, koska tykkään Tammisen viestistä.
Tamminen haluaa muistuttaa lukijoitaan hetkessä elämisen tärkeydestä – häpeästä ja virheiden pelosta luopumisesta. Kamalatkaan kokemukset eivät juuri tapahtumahetkellä ole niin hirveitä kuin ne ennakkoon pelätessä tai jälkikäteen omia epäonnistumisia muistellessa tuntuvat.
Tuon kun oppisi ja muistaisi: miten paljon helpompaa elämä olisi.
Hienosti sanottu, oivallettu tuo ajopuumaisuus: “On kuin hän itse asiaintilaan mitenkään vaikuttamatta päätyisi merikapteenikouluun, aina uuden laivan kapteeniksi, kuin ansiotta selvityisi vaikeuksista, ajautuisi intohimottomaan avioliittoon. En ole ihan varma mitä Tamminen Huurnan ajopuumaisuudella haluaa kertoa: lukijalle kokemus on toisaalta outoudessaan kiehtova mutta myös vieraannuttaa päähenkilöstä.”
Petri Tammisella on yksinkertaistamisen ja lyhentämisen kadehdittava kyky. Hänen tarvitsee kirjoittaa vain 142 sivua, ja silti hän pystyy sanomaan yhden ihmiselämän siinä mihin muut tarvitsevat useita satoja sivuja. Meriromaanissa yhdistyy Tammisen ehkä kaksi terävintä osaamisaluetta: komiikka ja napakkuus. Ihailen kirjailijoita, jotka pystyvät tiivistämään kirjoihinsa tarinan niin, ettei lukemisen jälkeen jää tunnetta jonkin olennaisen puuttumisesta.
Meriromaani on tarina kapteeni Vilhelm Huurnasta, jonka elämää varjostaa epäonni niin nais- kuin merenkäynnin rintamalla. Hän on proosamaailman Aku Ankka: hahmossa yhdistyvät hyväuskoinen, sydämellinen hölmöys ja kokemattomuus tahi viattomuus. Huurna on kuin seilaamansa laivat, jotka kerta toisensa jälkeen saavat kylkiinsä nimen Reipas. Mutta Huurnan luotsaamat laivat uppoavat, eivätkä hänen hapuilevat yrityksensä kosia naisia johda avioliittoon. Ja kun viimein näin kuin vahingossa käy, vaimo löytyy, Huurnan elämä kääntyy taas aaltojen myrskyksi, ja hän menettää molemmat rakkaansa, vaimon ja juuri syntyneen poikansa.
Pidän tavattomasti Tammisen herkästä ja taidokkaasta tavasta yhdistää asioita ja tunnelmia kielikuviksi. Kun Vilhelm Huurna on 12, hänen äitinsä lausuu ääneen uskomuksensa, että pojasta tulee vielä jonakin päivänä suuri merikapteeni. Myöhemmin epäonninen Huurna joutuu säikähtäen toteamaan, että “hänessä oli kapteenia vain ne äidin sanat”. Juuri tällaisia pieniä mutta tarkoin harkittuja sanahelmiä Meriromaanista löytyy. Yksi pysäyttävistä, simppeleistä kappaleista oli kuvaus lumimyrskyssä seilaamisen sakeudesta:
“Tuuli kääntyi kapealla väylällä vastaiseksi. Maailmasta näkyi laivan mitta. Lumi ja kosteus jäätyivät kansille. Tulomatkalla pohjoisen suurilla merillä oli ollut yölläkin valoisaa, mutta nyt oli päivälläkin pimeää. Lumipyryn erotti taivasta vasten, keulan suunnalla ei erottanut muuta kuin pelkonsa.” (s. 65)
Koomisuus ei poista helmien voimaa, vaan se kuorruttaa tekstin elämänmakuiseksi. Niin entisaikojen merikapteenien kuin nykyajan markkinatalousihmisten elämä on Aristoteleen Runousopin mukaista tragikomediaa, tuntuu joskus. Ei mitään niin huonoa, ettei jotakin hauskaakin.
Siksi Meriromaani on enemmän kuin vain erään merikapteenin tarina. Se on vertauskuva pienen ihmisen seikkailusta suuren merenkäynnin armoilla; on tuulisia pahanilmanpäiviä ja on suotuisaa leutoutta. Kohtalon käsissä on, kuinka onnistumme seilaamaan erilaiset tuulet ja milloin saavumme turvalliseen rantaan. Toisinaan lastinamme on tärkeitä asioita, elämän kauppatavaraa; toisinaan kuljetamme ruumassamme vain tyhjänpäiväistä hiekkaa painolastina.
Meriromaanissa laivat omistavat isännät ovat valtio, verottaja ja kohtalo, jotka päättävät kenen vuoro on kulloinkin lähteä merille. Heille on vaikea sanoa ei, koska maailmanjärjestys on nyt vain sellainen, että omasta elämästä päättäminen on toisinaan kovin hankalaa.
Kuten kirjan lopusta Tammisen ilkikurisella tavalla selviää, taustatyöt puulaivojen merenkäynnistä on tehty. Ilahduttavaa Meriromaanissa onkin kunnioitusta ja perehtyneisyyttä huokuva kieli: Tammisella laivan “rakenteet kirskahtavat”, korkkiliivejä kiskotaan ylle, hädän edessä kannella puhalletaan kolme pitkää pillinvihellystä ja “suuren purjealuksen pohjakosketus tuntuu notkahduksena polvissa”. Tammisen kieli tuoksuu tervalle ja puulle ja nojaa reelinkeihin niin muhevaisena, että lukeminen on pelkkää nautintoa.
Koska kirjasta voi etsiä loputtomiin vertauskuvia ihmiselämään, suosittelisin romaania myös koululaisten lukulistalle. Se lunastaa paikkansa helppolukuisena mutta mielenkiintoisena ajankuvana, ja lisäksi ilkikurinen, lämmin huumori muokkaa romaanista sopivan myös nopeatempoisille nuorille, jotka vielä hakevat lukukokemusminäänsä.
Ja sen lisäksi toki Meriromaani on kelpo kelle tahansa aikuiselle. Se on hieno, lähes filosofinen kirja, jonka voi lukea muutaman vuoden välein aina uudestaan. Asiat eivät tässä romaanissa häviä ajalle. On hyvä muistaa toisinaan Huurnaa ja pitää huolta omasta elämästä, jotta meille ei kävisi kuten tuolle kaikesta epäonnesta huolimatta kunnolliselle merenkävijälle vanhuuden päivinään:
“Näiden muistojensa jäljiltä Vilhelm Huurna päätti ryhdistäytyä ja aloittaa elämänsä, ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt.” (s. 138)
Lainatakseni vielä brittiläistä salapoliisikirjailijaa G. K. Chestertonia kumautan loppuun kirjailija Tammisen kunniaksi voimalla kongia: “On helppoa olla raskas, mutta vaikeaa kevyt.”
Kun Petri Tammisen Meriromaanin päähenkilö Vilhelm Huurna on kaksitoistavuotias, hänen äitinsä sanoo, että jonain päivänä Vilhelm purjehtisi suuren laivan kapteenina valtamerillä. Äidin ennustus käy toteen, ja niin Vilhelmistä tulee kapteeni ja Tammisen kirjasta Meriromaani. Meriromaani on hyvä nimi kirjalle: siinä ollaan aalloilla melkein koko ajan, ollaan tulossa ja menossa, keikutaan ja tähystellään. Välillä pelastaudutaan uppoavasta paatista ja silloin tällöin piipahdetaan kotona ja satamissa, kunnes taas hypätään tuulten matkaan.
Ihan kaikkea äitikään ei osannut ennustaa. Aikuisesta Vilhelm Huurnasta tulee kirjan takakannenkin mukaan ”kovan onnen kapteeni”, joka onnistuu upottamaan laivan toisensa jälkeen. ”Jokainen haaksirikko oli ollut hänelle yllätys ja samoin se, että se viimeinen laiva ei sitten haaksirikkoutunutkaan.”
Pidättyväisellä Vilhelm Huurnalla ei ole suuria luuloja itsestään. Hän arvostaa tavallista elämässä pärjäämistä. Hän tekee kaikessa parhaansa, mutta silti epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun Vilhelmin vaimo ja lapsi kuolevat ennen kuin kovan onnen kapteeni ehtii edes nähdä vastasyntynyttä lastaan, lukijan sydämeen hiipii jo epätoivo. Eikö Vilhelm olisi ansainnut vähän enemmän onnea? Eikö hyvää tarkoittavan ihmisen kuulu kohdata hyviä asioita? Mutta kuten Meriromaani osoittaa, onni ei ole kiinni ansaitsemisesta. Jotkut saavat roppakaupalla onnea, toiset eivät. Elämä on mielivaltaista, epäreiluakin, kovaa tai kaunista täysin sattumanvaraisesti. Tästä Vilhelm löytää kuitenkin myös hyvän tai ainakin lohduttavan puolen. Koettelemukset eivät ainakaan ole varta vasten hänelle suunniteltuja: ”Hän kohtasi onnekseen miehen, joka neuvoi reitin, ja hän piti tätä merkkinä siitä, että kaikki tulee maailmassa saaduksi silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Myöhemmin paljastui, että miehen neuvo oli huono, ja hän törmäsi sulaan ja joutui kiertämään pitkän lenkin ennen kuin löysi taas kantavan tien. Siitä hän päätteli, ettei maailma sittenkään pidä lukua kulkijapojan tarvitsemisesta, vaan että täällä sai kulkea missä kulkee, ja hänestä siinäkin laissa oli puolensa.”
Meriromaani oli ensimmäinen Petri Tammisen kirja, jonka luin, ja pidin siitä. Tykkäsin tiiviistä ilmaisusta ja helppolukuisesta kielestä. Erityisesti pidin näennäisen yksinkertaisista havainnoista, joita Vilhelm Huurna elämästä ja maailmasta tekee. Osa saa suremaan päähenkilön puolesta: ”Näiden muistojensa jäljiltä Vilhelm Huurna päätti ryhdistäytyä ja aloittaa elämänsä, ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt.”
Osa on hauskoja ja osuvia: ”Joistakin ihmisistä aistii heti, ettei heidän kanssaan tule tutuiksi: itse on aito ja tavallinen mutta toinen outo ja etäinen.”
Jotkin samaistuttavia: ”Olo oli juhlava ja yksinäinen, ryhti kohosi kuin olisi suurikin herra mutta samalla säikähti pienuuttaan ja huimasi niin kuin lapsena, kun löysi itsensä tikkaiden yläpäästä.”
Joistakin pilkistävät valo ja toivokin: ”Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet, mutta hän ei.”
Vilhelmille toivoo lukijana kaikkea hyvää, mutta kovin lähelle häntä ei pääse. Arka päähenkilö tuntuu pysyvän lukijasta yhtä turvallisen etäisyyden päässä kuin hän pysyttelee kirjan muista henkilöistä. Oliko tämä erakkomaisuus niin olennainen osa Vilhelmin persoonaa, ettei hän olisi päässyt siitä missään olosuhteissa eroon? Vai oliko se kokemusten aiheuttamaa? Jos vaimo ja poika olisivat säilyneet hengissä, olisiko Vilhelm pystynyt elämään heidän kanssaan läheistä perhe-elämää ja astumaan muutenkin lähemmäksi toisia ihmisiä?
Minusta Meriromaani on paitsi tarina eräästä Vilhelm Huurnasta, myös kertomus siitä, että elämä voi mennä näinkin. Merikapteeni ei ole oman elämänsä kapteeni, eikä hän osaa ohjata itseään oikeaan suuntaan. Elämä voi lipua kuin huomaamatta ohitse aalto aallolta, merimaili merimaililta, yksinäinen päivä toisensa perään. Aina ei tule uutta tilaisuutta olla rohkea ja kurottautua toisten pariin. Toisaalta elämä voi mennä näinkin, ja siinä voi olla paljon arvokasta: ”Sen sijaan jokaista saapuvaa kevättä ja avovettä hän tervehti kuin lahjaksi saatua elämää. Hän kulki satamaan ja näki värien palanneen, vihreän, kuultavan ruskean, kallion punerruksen.”
Totta! Vilhelmin erakkomaisuus ja tunteiden pelko oli kyllä jotenkin häkellyttävää! Ei edes vaimoaan pystynyt julkisesti suremaan. Sellainen oman elämän ulkopuolisuus oli miehelle varsin vaivaksi. Katsoo vierestä, ei osaa astua sisään. Sisäisesti niiskaisin romaanin lopussa juuri samaa kohtaa, jota säkin siteerasit: “ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt”.
”Merikapteeni Vilhem Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen.”
Meriromaani kertoo tarinan epäonnisesta merikapteeni Vilhelm Huurnasta. Vilhem Huurnan elämä vaikuttaa olevan pelkkää vastatuulta ja tyrskyjä; hän joutuu ensimmäiseen haaksirikkoonsa jo 16-vuotiaana. Tämä onnettomuus määrittäneekin koordinaatit Vilhelmin tulevaisuudelle, sillä ensimmäisen laivan jälkeen Vilhem upottaa vielä monta muutakin kotikylän isäntien laivaa. Huonosta onnestaan huolimatta, Huurnaa pidetään arvostettuna kapteenina, ja kerta toisensa jälkeen kylän isännät usuttavat hänet takaisin merille uudella laivalla.
Kirjan pienen koon tai sen lyhyiden koruttomien ja helppolukuisten lauseiden ei pidä antaa hämätä. Kirja kätkee sisäänsä valtavan määrän pieniä viisauksia; veitsentarkkoja oivalluksia, jotka kirjailija on onnistunut vangitsemaan lyhyisiin virkkeisiinsä, josta vain tarkkaavaisimmat lukijat saavat ne ongittua. Jos kirjaa lukee eteenpäin sen enempää keskittymättä, menettää paljon. Ihannoin Tammisen lyhyitä ja ytimekkäitä virkkeitä ja tiivistämisen taitoa. Tamminen on tarkkanäköinen havainnoija, joka osaa sanoa juuri oikeat asiat, ja jättää riittävästi kertomatta. Kerrankin kirja, josta en poistaisi mitään!
Kirja käsittelee jännittävällä tavalla häpeää, jonka kääntöpuoleksi muodostuu sankaruus. Vaikka merikapteeni Huurna häpeäkseen upottaa laivoja toinen toisensa perään, hän ei vajoa lyötynä maahan, vaan hoitaa kapteenin vastuunsa aina kunnialla loppuun, eikä tämänkään jälkeen luovuta. Niinhän sitä sanotaan, että sankari ei ole se joka ei kaadu, vaan se joka kaaduttuaan nousee. Tällä mittapuulla Vilhem Huurna on moninkertainen sankari!
Minulle Huurna edustaa stereotyyppistä suomalaista miestä; suoraselkäinen, rehellinen, vähäsanainen ja hiukan yksinäinen toiminnan mies, joka ei turhaan itseään kehu. Kylän isännille Huurna ei pistä vastaan missään, muttei häntä voi turhan araksikaan syyttää, niin määrätietoisesti hän omaa asiaansa puolustaa kerta toisensa jälkeen joutuessaan antamaan lausuntoja Merivahinkoyhtiöille.
Osallistuin 13.1.2016 pidettyyn Kirjailijan kanssa -kirjapiiriin, jossa käsiteltiin Meriromaania yhdessä kirjailijan kanssa, ja täytyy sanoa, että kirjailija on kuin ilmetty Huurna. Tammista pidetään lakonisen huumorin taiturina; Tamminen itse kertoo olevansa vitsinkertoja, joka ”muistaa vitseistä vain haikean tunnelman, eikä enää itse punchlinea”. Ehkä juuri tässä onkin Tammisen huumorin salaisuus; sitä ei voi osoittaa sormella ja todeta, että tuossa kohtaa se vitsi on, vaan komiikka kehittyy kuvatuista tilanteista ja tunnelmasta.
Kirjassa on niin paljon vertauskuvia kun lukija niitä haluaa löytää. Meri itsessään selittynee helposti elämän tyrkyillä, jonne ihmisen on kerta toisensa jälkeen uskaltauduttava, vaikka meri onkin arvaamaton. Meri tapahtumapaikkana sopii myös hyvin Tammisen tyyliin kirjoittaa; hän itse toteaakin, että meri on yksinkertainen ja pelkistetty, eikä sitä tarvitse kuvata. Jo Huurnan viimeisten purjehdusten aikana, hän törmää höyrylaivoihin (myös kirjaimellisesti), jotka edustavat uutta aikaa; aikaa, joka syrjäyttää vanhan ja tekee sen turhaksi. Ja niinkuin höyrylaivojen rinnalla heikot puulaivat vähenevät, tekee Huurnakin tilaa itseään nuoremmille ja vetäytyy meriltä.
Vaikka kirjassa on perin melankolinen ja apea pohjavireä, ei Huurnan elämän tragedioilla mehustella tai suurennella. Huurna ottaa itse tyynesti kohtalonsa vastaan sen enempää hepuloimatta. Vaikka lukijaaa alkaa ahdistaa Huurnan toivottoman huono onni, onnistuu Huurna itse näkemään kaikessa myös jotain positiivista. Huomasitteko muuten, että jokainen kirjan kappaleista loppuu positiiviseen nosteeseen? Itse en huomannut, mutta kirjailija vinkkasi tästä – kiinnittäkää huomiota lukiessanne.
Kiitos vielä Kirjailjan kanssa -kirjapiirille erittäin innostavasta ja ajatuksia herättävästä keskustelusta, ja tietysti kirjailijalle itselleen! Meriromaani oli vakuuttanut monet kirjapiiriläiset niin sydänjuuriaan myöden, että heistä useat olivat lukeneet kirjan jo kahdesti ja merkinneet sieltä löytämänsä elämänviisaudet muistiin. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Meriromaaniin, ja katsomaan, jospa sieltä jäisi jokin viisas ajatus mieleen!
”Hän huomasi myös, että todelliset työt olivat sittenkin helpompia kuin ne mielessä tehdyt.”
(Meriromaani s. 29)
Olen lukenut kaikki Petri Tammisen kirjat, mutta en osaa tehdä mitään kirja-analyysiä. Tässä kuitenkin muutama sana kattaen kaikkea hänen kirjallista tuotantoaan.
Hänen kirjoituksiaan saattaa pikaisesti lukea vain “pintana”, mutta kun pysähtyy lauseiden äärelle, löytää rivien välistä paljon sinne kätkettyä tarkkanäköisyyttä, viisautta, herkkyyttä ja lämpöä. Kerta toisensa jälkeen saa hämmästellä kuinka hän huomaa pienet asiat, antaa niille kokoaan suuremman merkityksen ja sanallistaa kaiken niin loppuun asti mietitysti, että ajatus kiteytyy timantiksi. Hän on suomalaisen kirjallisuuden salainen helmi, joka ei tuo itseään esiin, ja on siksi monille tuntematon.
Lukekaapa tapaamista odotellessa vaikka ensimaistiaisiksi netistä Tammisen kesätarina: “Kesän ensimmäiset mansikat” ( http://vilppulantila.fi/kesatarina ). Siinä kiteytyy hyvin hänen taituruutensa: pienen hetken suuri tunnelma.
Kiitos, Anna-Maija! Pitää tutustua tuohon lähettämääsi linkkiin!
Voihan mansikat sentään, ihana tarina!
Mun suosikkikohta: “Kun penkiltä nousee, tuntuu kuin kuin olisi hiukan toisaalla. Kesän sisällä.”
Lyhyt arvio: Petri Tammisen kirjoittama meriromaani on lyhyt ja ytimekäs tarina merikapteeni Vilhelm Huurnan elämästä. Tarina on kiintoisa ja monivivahteinen, se on nopeasti etenevä ja siihen pääsee lukijana sisälle vaikkei ymmärtäisi merenkäynnistä mitään. Jollain tapaa kirjasta välittyi suomalainen kansallisromanttinen fiilis, joka on omaan makuuni positiivinen asia. Vaikkei Huurnan elämässä asiat mennyt aina parhaalla mahdollisella tavalla, jäi lukijana tarinasta kokonaisuutena hyvä mieli.
Pidempi arvio: Meriromaani on pituutensa puolesta suhteellisen lyhyt teos, mutta tästä huolimatta teoksesta ei jää mielikuvaa että mitään olennaista olisi jäänyt kertomatta. Tyylillisesti tarinankerronta on nopeasti etenevää, pieniin kirjallisiin yksityiskohtiin ei käytetä kerronnassa turhan paljoa aikaa, vaan asiat ilmaistaan suurpiirteisesti kohtalaisen lyhyillä virkkeillä. Tämän ansiosta teos on helppoa luettavaa, ja tarinan kannalta monet relevantit asiat voidaan ilmaista lyhyessäkin kappaleessa. Omasta mielestäni tyyli oli sangen toimiva.
Miellyttävin piirre kirjallisessa tyylissä oli se, kuinka Huurnan mielenmaisemassa hypättiin toisinaan pieniin yksityiskohtiin jonkin tapahtuman yhteydessä. Esimerkiksi siis kuinka laivan valmistuminen muistettaisiin aina, sen jälkeenkin kun laivaa ei enää ole, aivan kuten Huurna muisti pienen kiven kengässään Travemunden satamassa ja jonka sitten viskasi satama-altaaseen. Jotenkin tämänkaltaiset ajatuskulut toimivat hyvin ja sai uppoutumaan Huurnan sielunmaisemaan mielenkiintoisella tavalla, sillä siihen ajatuskulkuun oli helppoa lukijana samaistua – täysin odottamatta sielun sopukoista nousee omituisia asioita elämän varrelta mieleen. Kuten kirjassa osuvasti sanotaan, ”Koskaan ei tiedä, mitä kokemuksista jää mieleen”.
Pintapuolisesti ajateltuna Huurnan elämän tapahtumat olivat monet sangen ikäviä ja negatiivisia, mutta kaikesta huolimatta maailma ei pysähtynyt eikä kaikki toivo tuntunut katoavan kuin ainoastaan hetkellisesti. Ehkäpä siksi teoksesta välittyi suomalainen fiilis. Toki osasyynsä kansallisromanttiseen fiiliksen muodostumiseen oli varmasti myös metsässä käyty nuotiokohtaus, joka lämminhenkisen tunnelmansa vuoksi itselleni nousi teoksen suosikkikohtaukseksi.
Meriromaani on hyvä ja mukaansatempaava teos, joka pituutensa ja tyylinsä vuoksi on helposti lähestyttävä kenelle lukijalle tahansa. Meriromaanin kansisivujen lyhyt kuvaus onkin poikkeuksellisen hyvin onnistunut kuvaus – ”Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä”. Teos sopii hyvin suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kiitos arviosta, Aleksi! Olen samaa mieltä (ja niin näyttää olevan Tanja Brummerkin): lyhyt teos, jossa on kaikki tarpeellinen. Minullekin lukijana sopii nopea eteneminen ja se, ettei juututa lausetolkulla kuvailemaan jotain yksityiskohtaa.
Ja tämä: ”Koskaan ei tiedä, mitä kokemuksista jää mieleen”. Niinpä, itse emme voi säädellä, mitä muistamme ja mitä emme. Tammiselta jälleen osuvasti sanottu!
Petri Tammisen uusin yllätti minut. Olin edennyt jo hyvän matkaa, kun tajusin että ainakin minun tulee lukea kirja hitaasti ja viipyillen, joten aloitin alusta. Meriromaani on kokoaan suurempi kirja; täynnä kätkettyjä merkityksiä, enteitä, jopa aarteita.
Tarina etenee nopeasti, mutta ei kiirehtien. 1800-luvun lopun tunnelmat ja merimiesten elämäntyyli välittyivät aidon tuntuisesti ja merimiehen poikana tulin niistä hyvälle tuulelle. Tyylillisesti romaani on konstailematon ja lienee useimmille helppoa luettavaa, mutta on silti kypsän mehevää proosaa. Pieniin yksityiskohtiin pureudutaan taitavasti ja niistä löytyy hienoja, kauniita kohtia, joissa on usein mukana omintakeinen humoristinen sävy. Esim: ”Aivan erityisesti hän suunnitteli, kuinka hän nukkuisi vihityn vaimonsa vieressä”. Kauniin kielen ja originellin huumori yhdistelmä ei ole niitä helpoimpia.
Vaikka kirjan takakansi paljastaa Huurnan laivojen uppoavan, tarina – tai oikeastaan Huurna – onnistuu yllättämään aina sopivassa kohdin.
Tamminen käsittelee erittäin taitavasti häpeän ja epäonnistumisen teemoja. En voi kuvitella merikapteenille suurempaa häpeää kuin että laiva uppoaa satamassa. Minusta Huurnan häpeässä on kollektiivisen miehisen häpeäntunnon kaikuja. Samastuin muutamassa kohdassa vahvasti. Huurna häpeää kaikenlaista, mutta on myös rohkea ja päättäväinen ja jotenkin – pakko sanoa – suloisella tavalla kömpelö (jos näin voi merikapteenista sanoa). On hän myös miehisen rouheva niin halutessaan. Tammisen luoma merikapteeni on viisaalla tavalla vähään tyytyväinen ja tyytyy lopulta kohtaloonsa. Minusta Huurnan tarina on jollain tavoin kuitenkin tarina elämättömästä elämästä tai ainakin merikapteenista, joka välillä hukkaa kompassin omassa elämässään. Löysin jotenkin niin suomalaisia melankolian sävyjä.
Meri, laivat, luonto ja ja luonnonvoimat ovat aiheina iänikuisia, mutta antavat tarinalle laajat ja vahvat kehykset. Niiden sisällä Tamminen antaa mahdollisuuden luoda tarinan tapahtumista lukijan elämään sopivia symboleja. Kun kerronta on oikealla tavalla vahvaa, niin kuin se on, tämä toimii ja nostaa romaanin arvoa. Muutaman viisaan lausahduksen olisin jättänyt pois. Pari muutakin hienoa kohtaa muistan, jotka hieman latistuivat ylimääräisistä sanoista. Kokonaisuutena Meriromaani on oivallinen teos tiiviin tarinan ystäville.
Ah, konstailematon oli sana, jota itsekin arviossani hain
Ja jostain syystä minullekin tuli olo, että kirja pitäisi aloittaa uudestaan alusta, tiedä sitten mistä johtui…
“Kun kerronta on oikealla tavalla vahvaa, niin kuin se on, tämä toimii ja nostaa romaanin arvoa.” Kyllä, just näin! Ymmärrän joitakin kommentteja mediassa, joiden mukaan Meriromaanissa olisi ollut Finlandia-ainesta, sillä onhan se nyt niin, että Tamminen kirjoittaa siitä mitä me olemme.
“Suuren purjealuksen pohjakosketus tuntuu notkahduksena polvissa ja vatsanpohjassa ja päässä. Hetken olo on painoton. Vasta kun laiva seilaa taas tahtonsa mukaan, jatkaa aikakin kulkuaan ja kaikki on maailmassa ennallaan. Juuri tämä ennallaan olo tuntuu aavemaiselta, kun kuitenkin tietää että vesi saattaa parhaillaan tulvia ruumaan.”
Petri Tammisen pienoisromaanin päähenkilö on todellinen surullisen hahmon ritari, merikapteeni Vilhelm Huurna, joka upottaa laivan toisensa perään ja epäonnistuu rakkaudessa.
Petri Tamminen on mahtava novellisti, mutta kyllä Meriromaanikin toimii, joskin hyvin novellimaisella tavalla: sen vahvuus on hetkien maalailussa ja tiheässä tunnelmassa.
Inhimillisen epävarmuuden kuvaajana Tamminen on hykerryttävän osuva.
“Keinutuoli oli kahdenistuttava ja muutenkin jykevää malllia. Huurna istui ensin tuolin keskellä ja levitti kätensä, mutta kun asento alkoi tuntua hänestä rehvakkaalta, hän otti kädet syliinsä. Siinä asennossa hän tunsi itsensä lapseksi, ja hän hivuttautui keinutuolin toiseen reunaan. Se alkoi tuntua hänestä siltä kuin hän toivoisi jotakuta viereensä, ja hän nousi ja meni istumaan ikkunaseinälle sivustavedettävän reunalle.”
Meriromaanin perussävy on vakava. Vilhelm Huurna seuraa elämäänsä kuin sivustakatselijana. On kuin hän itse asiaintilaan mitenkään vaikuttamatta päätyisi merikapteenikouluun, aina uuden laivan kapteeniksi, kuin ansiotta selvityisi vaikeuksista, ajautuisi intohimottomaan avioliittoon. En ole ihan varma mitä Tamminen Huurnan ajopuumaisuudella haluaa kertoa: lukijalle kokemus on toisaalta outoudessaan kiehtova mutta myös vieraannuttaa päähenkilöstä.
Perustavanlaatuisesta vakavuudesta huolimatta Tammisen tekstissä pilkahtelee huumori.
“Hän mietti ensin katkerana, että kohtalon luulisi jo armahtavan yhtä ja samaa miestä joutumasta yhä uudestaan samoihin vaikeuksiin, mutta sitten hän huomasi ettei mitään tällaista armahtavaa kohtaloa ollut olemassa ja että oudolta sekin olisi tuntunut jos yksi ja sama mies joutuisi aina uudestaan erilaisiin vaikeuksiin.”
Petri Tammisella ei ole tapana kauheasti alleviivata, mutta tässä kirjassa hänen agendansa käy harvinaisen selvästi läpi. Se ei haittaa, koska tykkään Tammisen viestistä.
Tamminen haluaa muistuttaa lukijoitaan hetkessä elämisen tärkeydestä – häpeästä ja virheiden pelosta luopumisesta. Kamalatkaan kokemukset eivät juuri tapahtumahetkellä ole niin hirveitä kuin ne ennakkoon pelätessä tai jälkikäteen omia epäonnistumisia muistellessa tuntuvat.
Tuon kun oppisi ja muistaisi: miten paljon helpompaa elämä olisi.
Hienosti sanottu, oivallettu tuo ajopuumaisuus: “On kuin hän itse asiaintilaan mitenkään vaikuttamatta päätyisi merikapteenikouluun, aina uuden laivan kapteeniksi, kuin ansiotta selvityisi vaikeuksista, ajautuisi intohimottomaan avioliittoon. En ole ihan varma mitä Tamminen Huurnan ajopuumaisuudella haluaa kertoa: lukijalle kokemus on toisaalta outoudessaan kiehtova mutta myös vieraannuttaa päähenkilöstä.”
Monien myrskyjen merenkulkija
Petri Tammisella on yksinkertaistamisen ja lyhentämisen kadehdittava kyky. Hänen tarvitsee kirjoittaa vain 142 sivua, ja silti hän pystyy sanomaan yhden ihmiselämän siinä mihin muut tarvitsevat useita satoja sivuja. Meriromaanissa yhdistyy Tammisen ehkä kaksi terävintä osaamisaluetta: komiikka ja napakkuus. Ihailen kirjailijoita, jotka pystyvät tiivistämään kirjoihinsa tarinan niin, ettei lukemisen jälkeen jää tunnetta jonkin olennaisen puuttumisesta.
Meriromaani on tarina kapteeni Vilhelm Huurnasta, jonka elämää varjostaa epäonni niin nais- kuin merenkäynnin rintamalla. Hän on proosamaailman Aku Ankka: hahmossa yhdistyvät hyväuskoinen, sydämellinen hölmöys ja kokemattomuus tahi viattomuus. Huurna on kuin seilaamansa laivat, jotka kerta toisensa jälkeen saavat kylkiinsä nimen Reipas. Mutta Huurnan luotsaamat laivat uppoavat, eivätkä hänen hapuilevat yrityksensä kosia naisia johda avioliittoon. Ja kun viimein näin kuin vahingossa käy, vaimo löytyy, Huurnan elämä kääntyy taas aaltojen myrskyksi, ja hän menettää molemmat rakkaansa, vaimon ja juuri syntyneen poikansa.
Pidän tavattomasti Tammisen herkästä ja taidokkaasta tavasta yhdistää asioita ja tunnelmia kielikuviksi. Kun Vilhelm Huurna on 12, hänen äitinsä lausuu ääneen uskomuksensa, että pojasta tulee vielä jonakin päivänä suuri merikapteeni. Myöhemmin epäonninen Huurna joutuu säikähtäen toteamaan, että “hänessä oli kapteenia vain ne äidin sanat”. Juuri tällaisia pieniä mutta tarkoin harkittuja sanahelmiä Meriromaanista löytyy. Yksi pysäyttävistä, simppeleistä kappaleista oli kuvaus lumimyrskyssä seilaamisen sakeudesta:
“Tuuli kääntyi kapealla väylällä vastaiseksi. Maailmasta näkyi laivan mitta. Lumi ja kosteus jäätyivät kansille. Tulomatkalla pohjoisen suurilla merillä oli ollut yölläkin valoisaa, mutta nyt oli päivälläkin pimeää. Lumipyryn erotti taivasta vasten, keulan suunnalla ei erottanut muuta kuin pelkonsa.” (s. 65)
Koomisuus ei poista helmien voimaa, vaan se kuorruttaa tekstin elämänmakuiseksi. Niin entisaikojen merikapteenien kuin nykyajan markkinatalousihmisten elämä on Aristoteleen Runousopin mukaista tragikomediaa, tuntuu joskus. Ei mitään niin huonoa, ettei jotakin hauskaakin.
Siksi Meriromaani on enemmän kuin vain erään merikapteenin tarina. Se on vertauskuva pienen ihmisen seikkailusta suuren merenkäynnin armoilla; on tuulisia pahanilmanpäiviä ja on suotuisaa leutoutta. Kohtalon käsissä on, kuinka onnistumme seilaamaan erilaiset tuulet ja milloin saavumme turvalliseen rantaan. Toisinaan lastinamme on tärkeitä asioita, elämän kauppatavaraa; toisinaan kuljetamme ruumassamme vain tyhjänpäiväistä hiekkaa painolastina.
Meriromaanissa laivat omistavat isännät ovat valtio, verottaja ja kohtalo, jotka päättävät kenen vuoro on kulloinkin lähteä merille. Heille on vaikea sanoa ei, koska maailmanjärjestys on nyt vain sellainen, että omasta elämästä päättäminen on toisinaan kovin hankalaa.
Kuten kirjan lopusta Tammisen ilkikurisella tavalla selviää, taustatyöt puulaivojen merenkäynnistä on tehty. Ilahduttavaa Meriromaanissa onkin kunnioitusta ja perehtyneisyyttä huokuva kieli: Tammisella laivan “rakenteet kirskahtavat”, korkkiliivejä kiskotaan ylle, hädän edessä kannella puhalletaan kolme pitkää pillinvihellystä ja “suuren purjealuksen pohjakosketus tuntuu notkahduksena polvissa”. Tammisen kieli tuoksuu tervalle ja puulle ja nojaa reelinkeihin niin muhevaisena, että lukeminen on pelkkää nautintoa.
Koska kirjasta voi etsiä loputtomiin vertauskuvia ihmiselämään, suosittelisin romaania myös koululaisten lukulistalle. Se lunastaa paikkansa helppolukuisena mutta mielenkiintoisena ajankuvana, ja lisäksi ilkikurinen, lämmin huumori muokkaa romaanista sopivan myös nopeatempoisille nuorille, jotka vielä hakevat lukukokemusminäänsä.
Ja sen lisäksi toki Meriromaani on kelpo kelle tahansa aikuiselle. Se on hieno, lähes filosofinen kirja, jonka voi lukea muutaman vuoden välein aina uudestaan. Asiat eivät tässä romaanissa häviä ajalle. On hyvä muistaa toisinaan Huurnaa ja pitää huolta omasta elämästä, jotta meille ei kävisi kuten tuolle kaikesta epäonnesta huolimatta kunnolliselle merenkävijälle vanhuuden päivinään:
“Näiden muistojensa jäljiltä Vilhelm Huurna päätti ryhdistäytyä ja aloittaa elämänsä, ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt.” (s. 138)
Lainatakseni vielä brittiläistä salapoliisikirjailijaa G. K. Chestertonia kumautan loppuun kirjailija Tammisen kunniaksi voimalla kongia: “On helppoa olla raskas, mutta vaikeaa kevyt.”
Voi, Tanja, olet mahtava: proosamaailman Aku Ankka! Hyvä sä!
Kun Petri Tammisen Meriromaanin päähenkilö Vilhelm Huurna on kaksitoistavuotias, hänen äitinsä sanoo, että jonain päivänä Vilhelm purjehtisi suuren laivan kapteenina valtamerillä. Äidin ennustus käy toteen, ja niin Vilhelmistä tulee kapteeni ja Tammisen kirjasta Meriromaani. Meriromaani on hyvä nimi kirjalle: siinä ollaan aalloilla melkein koko ajan, ollaan tulossa ja menossa, keikutaan ja tähystellään. Välillä pelastaudutaan uppoavasta paatista ja silloin tällöin piipahdetaan kotona ja satamissa, kunnes taas hypätään tuulten matkaan.
Ihan kaikkea äitikään ei osannut ennustaa. Aikuisesta Vilhelm Huurnasta tulee kirjan takakannenkin mukaan ”kovan onnen kapteeni”, joka onnistuu upottamaan laivan toisensa jälkeen. ”Jokainen haaksirikko oli ollut hänelle yllätys ja samoin se, että se viimeinen laiva ei sitten haaksirikkoutunutkaan.”
Pidättyväisellä Vilhelm Huurnalla ei ole suuria luuloja itsestään. Hän arvostaa tavallista elämässä pärjäämistä. Hän tekee kaikessa parhaansa, mutta silti epäonnistuu kerta toisensa jälkeen. Kun Vilhelmin vaimo ja lapsi kuolevat ennen kuin kovan onnen kapteeni ehtii edes nähdä vastasyntynyttä lastaan, lukijan sydämeen hiipii jo epätoivo. Eikö Vilhelm olisi ansainnut vähän enemmän onnea? Eikö hyvää tarkoittavan ihmisen kuulu kohdata hyviä asioita? Mutta kuten Meriromaani osoittaa, onni ei ole kiinni ansaitsemisesta. Jotkut saavat roppakaupalla onnea, toiset eivät. Elämä on mielivaltaista, epäreiluakin, kovaa tai kaunista täysin sattumanvaraisesti. Tästä Vilhelm löytää kuitenkin myös hyvän tai ainakin lohduttavan puolen. Koettelemukset eivät ainakaan ole varta vasten hänelle suunniteltuja: ”Hän kohtasi onnekseen miehen, joka neuvoi reitin, ja hän piti tätä merkkinä siitä, että kaikki tulee maailmassa saaduksi silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Myöhemmin paljastui, että miehen neuvo oli huono, ja hän törmäsi sulaan ja joutui kiertämään pitkän lenkin ennen kuin löysi taas kantavan tien. Siitä hän päätteli, ettei maailma sittenkään pidä lukua kulkijapojan tarvitsemisesta, vaan että täällä sai kulkea missä kulkee, ja hänestä siinäkin laissa oli puolensa.”
Meriromaani oli ensimmäinen Petri Tammisen kirja, jonka luin, ja pidin siitä. Tykkäsin tiiviistä ilmaisusta ja helppolukuisesta kielestä. Erityisesti pidin näennäisen yksinkertaisista havainnoista, joita Vilhelm Huurna elämästä ja maailmasta tekee. Osa saa suremaan päähenkilön puolesta: ”Näiden muistojensa jäljiltä Vilhelm Huurna päätti ryhdistäytyä ja aloittaa elämänsä, ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt.”
Osa on hauskoja ja osuvia: ”Joistakin ihmisistä aistii heti, ettei heidän kanssaan tule tutuiksi: itse on aito ja tavallinen mutta toinen outo ja etäinen.”
Jotkin samaistuttavia: ”Olo oli juhlava ja yksinäinen, ryhti kohosi kuin olisi suurikin herra mutta samalla säikähti pienuuttaan ja huimasi niin kuin lapsena, kun löysi itsensä tikkaiden yläpäästä.”
Joistakin pilkistävät valo ja toivokin: ”Silloin hän avasi silmänsä ja huomasi, että hän sai kuitenkin olla ja elää, kulkea maan päällä etelään tai pohjoiseen tai olla vaikka kulkematta, pysyä tässä. Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet, mutta hän ei.”
Vilhelmille toivoo lukijana kaikkea hyvää, mutta kovin lähelle häntä ei pääse. Arka päähenkilö tuntuu pysyvän lukijasta yhtä turvallisen etäisyyden päässä kuin hän pysyttelee kirjan muista henkilöistä. Oliko tämä erakkomaisuus niin olennainen osa Vilhelmin persoonaa, ettei hän olisi päässyt siitä missään olosuhteissa eroon? Vai oliko se kokemusten aiheuttamaa? Jos vaimo ja poika olisivat säilyneet hengissä, olisiko Vilhelm pystynyt elämään heidän kanssaan läheistä perhe-elämää ja astumaan muutenkin lähemmäksi toisia ihmisiä?
Minusta Meriromaani on paitsi tarina eräästä Vilhelm Huurnasta, myös kertomus siitä, että elämä voi mennä näinkin. Merikapteeni ei ole oman elämänsä kapteeni, eikä hän osaa ohjata itseään oikeaan suuntaan. Elämä voi lipua kuin huomaamatta ohitse aalto aallolta, merimaili merimaililta, yksinäinen päivä toisensa perään. Aina ei tule uutta tilaisuutta olla rohkea ja kurottautua toisten pariin. Toisaalta elämä voi mennä näinkin, ja siinä voi olla paljon arvokasta: ”Sen sijaan jokaista saapuvaa kevättä ja avovettä hän tervehti kuin lahjaksi saatua elämää. Hän kulki satamaan ja näki värien palanneen, vihreän, kuultavan ruskean, kallion punerruksen.”
Totta! Vilhelmin erakkomaisuus ja tunteiden pelko oli kyllä jotenkin häkellyttävää! Ei edes vaimoaan pystynyt julkisesti suremaan. Sellainen oman elämän ulkopuolisuus oli miehelle varsin vaivaksi. Katsoo vierestä, ei osaa astua sisään. Sisäisesti niiskaisin romaanin lopussa juuri samaa kohtaa, jota säkin siteerasit: “ja silloin hän huomasi, että hän oli sen jo elänyt”.
”Merikapteeni Vilhem Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen.”
Meriromaani kertoo tarinan epäonnisesta merikapteeni Vilhelm Huurnasta. Vilhem Huurnan elämä vaikuttaa olevan pelkkää vastatuulta ja tyrskyjä; hän joutuu ensimmäiseen haaksirikkoonsa jo 16-vuotiaana. Tämä onnettomuus määrittäneekin koordinaatit Vilhelmin tulevaisuudelle, sillä ensimmäisen laivan jälkeen Vilhem upottaa vielä monta muutakin kotikylän isäntien laivaa. Huonosta onnestaan huolimatta, Huurnaa pidetään arvostettuna kapteenina, ja kerta toisensa jälkeen kylän isännät usuttavat hänet takaisin merille uudella laivalla.
Kirjan pienen koon tai sen lyhyiden koruttomien ja helppolukuisten lauseiden ei pidä antaa hämätä. Kirja kätkee sisäänsä valtavan määrän pieniä viisauksia; veitsentarkkoja oivalluksia, jotka kirjailija on onnistunut vangitsemaan lyhyisiin virkkeisiinsä, josta vain tarkkaavaisimmat lukijat saavat ne ongittua. Jos kirjaa lukee eteenpäin sen enempää keskittymättä, menettää paljon. Ihannoin Tammisen lyhyitä ja ytimekkäitä virkkeitä ja tiivistämisen taitoa. Tamminen on tarkkanäköinen havainnoija, joka osaa sanoa juuri oikeat asiat, ja jättää riittävästi kertomatta. Kerrankin kirja, josta en poistaisi mitään!
Kirja käsittelee jännittävällä tavalla häpeää, jonka kääntöpuoleksi muodostuu sankaruus. Vaikka merikapteeni Huurna häpeäkseen upottaa laivoja toinen toisensa perään, hän ei vajoa lyötynä maahan, vaan hoitaa kapteenin vastuunsa aina kunnialla loppuun, eikä tämänkään jälkeen luovuta. Niinhän sitä sanotaan, että sankari ei ole se joka ei kaadu, vaan se joka kaaduttuaan nousee. Tällä mittapuulla Vilhem Huurna on moninkertainen sankari!
Minulle Huurna edustaa stereotyyppistä suomalaista miestä; suoraselkäinen, rehellinen, vähäsanainen ja hiukan yksinäinen toiminnan mies, joka ei turhaan itseään kehu. Kylän isännille Huurna ei pistä vastaan missään, muttei häntä voi turhan araksikaan syyttää, niin määrätietoisesti hän omaa asiaansa puolustaa kerta toisensa jälkeen joutuessaan antamaan lausuntoja Merivahinkoyhtiöille.
Osallistuin 13.1.2016 pidettyyn Kirjailijan kanssa -kirjapiiriin, jossa käsiteltiin Meriromaania yhdessä kirjailijan kanssa, ja täytyy sanoa, että kirjailija on kuin ilmetty Huurna. Tammista pidetään lakonisen huumorin taiturina; Tamminen itse kertoo olevansa vitsinkertoja, joka ”muistaa vitseistä vain haikean tunnelman, eikä enää itse punchlinea”. Ehkä juuri tässä onkin Tammisen huumorin salaisuus; sitä ei voi osoittaa sormella ja todeta, että tuossa kohtaa se vitsi on, vaan komiikka kehittyy kuvatuista tilanteista ja tunnelmasta.
Kirjassa on niin paljon vertauskuvia kun lukija niitä haluaa löytää. Meri itsessään selittynee helposti elämän tyrkyillä, jonne ihmisen on kerta toisensa jälkeen uskaltauduttava, vaikka meri onkin arvaamaton. Meri tapahtumapaikkana sopii myös hyvin Tammisen tyyliin kirjoittaa; hän itse toteaakin, että meri on yksinkertainen ja pelkistetty, eikä sitä tarvitse kuvata. Jo Huurnan viimeisten purjehdusten aikana, hän törmää höyrylaivoihin (myös kirjaimellisesti), jotka edustavat uutta aikaa; aikaa, joka syrjäyttää vanhan ja tekee sen turhaksi. Ja niinkuin höyrylaivojen rinnalla heikot puulaivat vähenevät, tekee Huurnakin tilaa itseään nuoremmille ja vetäytyy meriltä.
Vaikka kirjassa on perin melankolinen ja apea pohjavireä, ei Huurnan elämän tragedioilla mehustella tai suurennella. Huurna ottaa itse tyynesti kohtalonsa vastaan sen enempää hepuloimatta. Vaikka lukijaaa alkaa ahdistaa Huurnan toivottoman huono onni, onnistuu Huurna itse näkemään kaikessa myös jotain positiivista. Huomasitteko muuten, että jokainen kirjan kappaleista loppuu positiiviseen nosteeseen? Itse en huomannut, mutta kirjailija vinkkasi tästä – kiinnittäkää huomiota lukiessanne.
Kiitos vielä Kirjailjan kanssa -kirjapiirille erittäin innostavasta ja ajatuksia herättävästä keskustelusta, ja tietysti kirjailijalle itselleen! Meriromaani oli vakuuttanut monet kirjapiiriläiset niin sydänjuuriaan myöden, että heistä useat olivat lukeneet kirjan jo kahdesti ja merkinneet sieltä löytämänsä elämänviisaudet muistiin. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Meriromaaniin, ja katsomaan, jospa sieltä jäisi jokin viisas ajatus mieleen!
”Hän huomasi myös, että todelliset työt olivat sittenkin helpompia kuin ne mielessä tehdyt.”
(Meriromaani s. 29)