Hotelli Tulagi edustaa historian fiktiivistä kirjoitusta, jossa käsitellään maailmansodan tapahtumia amerikkalaislentäjän ja lentäjien ollessa siinä osana. Siihen on sisällytetty hienolla tavalla elämää myös yksityisenä sodan tapahtumien melskeissä. Kirjassa on paneuduttu huolella tapahtumiin ja elämänmenoon, jotta ne vastaavat aikakautta. Teos sisältää myös elämän draamaa, jonka sota tuo tullessaan. Välineet ja lentokoneet vastaavat todellisuutta tyyppeineen. Sisältöön on siis paneuduttu huolella. Lukukokemuksena hieno teos joka ei jätä kylmäksi.
Joskus kirjaa lukiessa tuntuu kuin ei lukisikaan kirjaa vaan katsoisi elokuvaa. Tällainen kokemus minulle oli Heikki Hietalan romaani Hotelli Tulagi. Elokuva, jota kirjan kautta katsoin, oli 1940-lukulainen mustavalkoinen amerikkalainen filmi, jossa jykeväleukaiset miehet puhuvat syvällä rintaäänellä, pitkäripsiset naiset lirkuttavat hepsankeikkaisen heleästi, ja repliikit kaikuvat hassun ontosti kulisseissa. Välillä tuli kyllä mieleen myös Tom Cruise ja Top Gun, joka tosin onkin lähinnä kasarimuunnelma edellisestä.
Suoraviivaisesti kerrotun ja ihan kelvollisesti suomennetun tarinan sankari on entinen taistelulentäjä Jack, joka sodan jälkeen perustaa hotellin Salomonsaarille ja vetäytyy sinne nuolemaan haavojaan. Jack kuvataan ihannemieheksi, joka on rohkea ja maskuliininen mutta kuitenkin sopivan ujo ja herkkä. Hän nousee jalustalle erityisesti kontrastissa vastinpariinsa, joka on hänen sodassa menehtynyt ystävänsä Don. Mitä enemmän tämän pinnallisen ja öykkärimäisen elostelijan louskutusta kuullaan sotaan sijoittuvissa menneisyysepisodeissa, sitä kirkkaammaksi muuttuu sädekehä Jackin pään päällä. Toki hän tietysti samalla pysyy viskiin menevänä tosimiehenä, enkelimäinen sankarihan olisi epämiehekäs. Jack ja Don ovat mainio Holmes–Watson-pari.
Lentäjäsankarilla täytyy luonnollisesti olla nainen, vähintään haaveissa. Tähän rooliin on valittu Don-vainajan leski Kay. Kay on helisevää nauruaan ja kujeellisen kissamaista katsettaan myöten juuri sellainen kuin naisen näissä tarinoissa olla pitää. Asiaan kuuluu, että myös sankarin kotitausta selvitetään perinpohjaisesti ja todetaan amerikkalaisittain puhtoiseksi: Isä, oikeaoppinen jenkkipatriarkka, on vakava ja työteliäs mies, jonka ”kasvoilta kuvastui teräksinen päättäväisyys”. Äiti on nöyrä ja helläsydäminen nainen, jonka elämäntehtävänä näyttää olevan ruoanlaitto perheelle. Veljekset Jack ja Tony kisailevat pelloilla lennokkeineen niin kuin kaikissa amerikkalaisissa elokuvatakautumissa, jotka ylitunteistetaan pompöösillä musiikilla, hidastuksilla ja pastelliväreillä. Statisteiksi unohtuvat siskot taas on tärkeää saada naimisiin kunnon miesten kanssa. Mukana seikkailemassa on liuta sivuhenkilöitä, lähinnä miehiä, jotka stereotyyppisissä rooleissaan jäävät hahmoina aika ohuiksi.
Hotelli Tulagi on romaani, jossa miehet toimivat ja naiset keskittyvät näyttämään viehättäviltä. Se on voimakkaasti Hemingway-henkinen romaani, jossa miehet puhuvat toisilleen tropiikin yössä viskipullo välissään, jäitä laseissaan kilisytellen, ja sankari kantaa naisen käsivarsillaan lentokoneesta rantaan niin kuin Tarzan Janen majaansa. Naiselle yritetään rakentaa persoonaa kuvailemalla vaihtelevasti hänen hymyään ja nauruaan. Nainen mm. ”hihittää” ja ”kujertaa”. Toisaalta mieskin hymyilee: ”- – hänen ujo hymynsä sulatti tiensä suoraan Kayn sydämeen.”
Hotelli Tulagi on kliseiden metsästäjälle oikea aarrearkku. Kirjassa vilisee romanttisia, pateettisia ja heteronormatiivisia kliseitä sekä kielen että sisällön tasolla niin ylen määrin, että sen aineksista saisi helposti muokattua sangen herkullisen parodian. Sellaisena sen voisi melkein lukeakin, ellei sitä olisi kirjoitettu niin tosissaan. Tässä oma Top 5 -valikoimani kliseistä, joita kirjasta pyydystin:
1. ”Jack tarttui häntä varovasti reisistä ja kantoi hänet koneen luo kuin pilakuvien luolamies mielitiettynsä, ja Kay takoi hihitellen Jackin selkää nyrkeillään. Nainen oli niin kevyt, ettei tehtävä ollut vaikea.”
2. ”’Mille juodaan?’ Kay kysyi hymyillen vaarallista hymyään. – – ’Tälle upealle päivälle sitten’, Kay sanoi ja maistoi viiniä. Jack teki samoin, ja he jäivät silmäilemään toisiaan pitkäksi aikaa.”
3. Lentäjäsankarilla pitää aina olla naisen valokuva lompakossaan.
4. ”Siinä [valokuvassa] näkyi kaunis aurinkotuolissa loikoileva tyttö, jonka tummat hiukset laskeutuivat olkapäille paksuina pyöreinä kiharoina, ja hänen säärensä olivat niin pitkät, ettei niille näyttänyt tulevan loppua.”
5. Ei haittaa, vaikka nainen ei olisi enää nuori ja kaunis, jos hän kuitenkin osaa laittaa hyvää ruokaa (kuten Wilma ja rouva McGuire).
Kliseiden lomassa piristävän hassu yksityiskohta on Sibelius. Suomalaiskirjailija ei selvästikään ole voinut vastustaa kiusausta ympätä periamerikkalaiseen teokseensa viittausta kotimaahansa, joka ei mitenkään liity tarinaan.
Hotelli Tulagi on aarrearkku varmasti myös kaikille ilmailufriikeille. Lentokoneista riittää mutterintarkkaa puhetta maallikkonäkökulmasta haukotukseen asti, ja ilmataisteluiden käänteet on selitetty kuin professionaalisessa raportissa ikään. Ainekset riittäisivät parodian lisäksi kenties tietokirjaankin.
Käsitän, että en itse lukeudu niihin lukijoihin, joille Hotelli Tulagi on kirjoitettu. Samalla ymmärrän kirjailijaa oikein hyvin. Monella meistä on erityismielenkiinnon kohteita (Hietalalla sotahistoria ja lentäminen), joita voi olla varsin mielekästä käsitellä kirjoittamalla. Se on eräänlaista mielikuvitusleikkiä omilla lempileluilla. Nuorempana olin jonkin aikaa erityisen kiinnostunut villin lännen maailmasta, ahmin kaikki mahdolliset intiaanikirjat ja halusin sitten kirjoittaa omia tarinoita aiheesta. Niissä cowboyn nimi oli muistaakseni aina Jack.
Kliseitä voisi kenties puolustaa sillä, että aikakausi ja kulttuuri, johon tarina sijoittuu, on pyritty kuvaamaan todenmukaisesti. Tällaiset sukupuoliroolithan kyseisessä miljöössä vallitsivat, eivätkä niitä monet varmaankaan tuolloin kyseenalaistaneet. Toisaalta kirjailijan on mahdollista kuvata aihettaan realistisesti ja samalla painottaa asioita ja tuoda esiin omia näkemyksiään erilaisten sana- ja näkökulmavalintojen sekä muiden ratkaisujen avulla. Mutta toisaalta ei ole tarkoituksenmukaista alleviivata romaanista sellaisia puutteita, joita ei katsottane puutteiksi sen edustamassa genressä. Mutta mikä tämä genre sitten on?
Perinteisessä luokituksessa Hotelli Tulagi kai määrittyisi lähinnä historialliseksi romaaniksi. Se on kuitenkin aika laiha käsite kuvaamaan kirjaa. Niinpä syvennyin miettimään uutta nimitystä lajityypille, sillä tätä romaania on mielestäni erityisen tärkeä arvioida vain ja ainoastaan omassa genressään. Jos esimerkiksi dekkaria arvioi taideproosan kriteereillä tai hampurilaista kuin tryffelikaritsaa, niin huti tulee. Metsästin sopivaa uudiskäsitettä mielikuvitukseni uumenista kuin taistelulentäjä viholliskonetta taivaalta, kunnes keksin sen: Hotelli Tulagi on miesten harlekiini. Lajissaan kelpo kirja.
Oo kuinka perusteellinen arvio! Minäkin näin kirjan osin elokuvana, mutta en missään nimessä mustavalkoisena vaan oikeana väriloistona! Eksoottisia punaisia kukkia, villinvihreää viidakkoa, turkoosia vettä…
Heikki Hietalan Hotelli Tulagissa on lukemattomia kohtia, jotka hurmaavat minut kauneudellaan ja syvällisellä sanomallaan, sekä loistavalla huumorilla.
Suosikkihahmoni kirjassa on ehdottomasti entinen hävittäjälentäjä Jack.
Jostain syystä Jackin täytyy saada erityisen monta kolhua, ennen kuin hän havahtuu näkemään, mitä hän elämältä haluaa ja ennen kaikkea, mitä elämällä on hänelle annettavaa. Vasta monen murheen jälkeen Jack pystyy ottamaan vastaan elämän tarjoamat ainutlaatuiset hetket ja ystävien tarjoaman hyvyyden ja rakkauden.
Tarina Jackin elämästä on niin koskettava, että välillä minun täytyi laskea kirja käsistäni ihan vain siksi, että en kyennyt lukemaan kyyneleiltäni. Jackin sydämen kauneus, hyväntahtoisuus, oikeudenmukaisuus, hienotunteisuus, kohteliaisuus, toisen ihmisen arvostus ja kunnioitus, ujous, herkkyys, inhimillisyys ja aitous ovat piirteitä, jotka saavat minut kyynelehtimään vuolaasti vielä toisellakin lukukerralla.
Hietala luo sykähdyttävän kuvauksen Jackin lapsuuden ajalta, kun Jack haastaa puolivahingossa koulutoverinsa lennokin rakennuskilpaan. Inhimillisesti ajateltuna peli on menetetty Jackin osalta jo ennen kuin se on kunnolla edes alkanutkaan. Vastassa on lähes kaikki voimat mitä vain 8-vuotias poika saattaa kuvitella: epätasa-arvoinen asetelma, pilkka, nöyryytys ja epäonnikin vielä viimeisenä iltana lennokin siiven rikkoonnuttua…ja silti. Hyvyys ja oikeudenmukaisuus voittaa. Jack saa kokea huikean onnistumisen tunteen ja koulukavereiden ihailun, kun hänen lennokkinsa voittaa kilvan, ja samalla hän saa kokea sielussaan aavistuksen lentämisen ihmeellisestä hurmasta.
Yksi Hietalan kauneimmista kuvauksista, on useita vuosia myöhemmin käyty isän ja pojan keskustelu, joka käydään pienellä kukkulalla, herra McGuiren Nojapuun luona. Sairastuessaan kuoleman vakavasti, isä ymmärtää lopulta, mikä elämässä on tärkeintä. Hänen silmänsä avautuvat läheisimmille ihmisille, omalle perheelle. Päällimmäisenä hänen sydämessään ovat tunteet, joilla on monta kerrosta ja ulottuvuutta – sydämestä löytyy nyt anteeksipyyntö, anteeksianto, rakkaus, suru, tuska menetetyistä hetkistä rakkaimpien kanssa, viiltävä kipu rinnassa oman kovuuden ja armottomuuden tähden. Isä haluaa nyt, vielä elossa olevan poikansa, Jackin, elävän toisin. Hän näkee Jackissa omaa suruaan ja omia menetettyjen onnen hetkiensä varjoja, eikä hän soisi poikansa kokevan omaa kohtaloaan, vaan toivoo sydämestään pojalleen parempaa ja viisaammin elettyä elämää. Elämää, joka ei ole toisten ihmisten asettamassa muotissa, vaan sellaista elämää, jota poika itse haluaa elää.
Hotelli Tulagissa on kuvattu erityisellä viehättävyydellä erään muiston häivähdys Jackin mielessä: ”Merkillinen ajatus sipaisi hänen mieltään kuin höyhen, niin kuin se ei olisi halunnut tulla huomatuksi aivan kokonaan.”
Samaa kiehtovuutta voi nähdä erittäin sydämeen käyvässä keskustelussa Jackin ja hänen lääkäriystävänsä, Doc Mendelin, kanssa: ”Onko sinun elämässäsi jotain tapausta, jotain täydellistä hetkeä, johon palaat muistoissasi yhä uudestaan?” Doc kysyy Jackiltä.
”Sinä kaipaat lumessa olevia jalanjälkiä, niitä joita jätit veljesi kanssa kun veditte kelkkaa kotiinpäin ja näitte, että piipusta nousee savua. Mutta se lumi niiden jalanjälkien alta on sulanut kauan sitten, ja vaikka uusi lumi on valkoista ja kylmää ja kiiltelee ihan samalla lailla kuin vanhakin, ei se ole samaa lunta, eivätkä jalanjäljet ole enää tallella. Sinun pitää lakata haikailemasta niitä jalanjälkiä, ne ovat olemassa enää sinun muistoissasi, ja jos lähdet etsimään niitä entisestä paikasta, kärsit vain entistä enemmän.”
Hietala kuvaa Jackin oivalluksen kodin merkityksestä varsin hurmaavasti: ”Koti ei ollut pelkkä paikka, eikä onni ollut kenessäkään ihmisessä. Koti oli joukko paikan herättämiä ajatuksia, jotka olivat sidoksissa toisiinsa kuin kangaspuiden langat.”
Lukija yllätetään kirjan alkulehdiltä ihan sen viimeisille lehdille, ja Hietalan kyky koskettaa lukijaa tarinallaan, on aivan erityislaatuista.
Hotelli Tulagi on kirjoitettu elävästi ja mielenkiintoisesti, sekä kaikesta näkee että asioihin on hyvin perehdytty.
Tykkään itse lentokoneista (varsinkin II maailmansodan aikaisista) ja Heikki kuvaa realistisesti lentämistä, ilmataisteluja jne.
Kun aloin lukemaan Hotelli Tulagia, yllätyin että se oli niin monisyinen.
Toimintaa, huumoria, draamaa ja mystiikkaa…
Siiinä on vähän kaikkea hyvässä paketissa ja pari niin yllättävää käännettä jotka tuli ihan puun takaa.
Hotelli tulagi oli melkein tätydellinen kirja, itse jäin vähän kaipaamaan kuvia koneista jotka kirjassa vierailevat, mutta nehän tarvittaessa sai googletettua hyvin nopeasti.
Tykkäsin kovasti ja suosittelen kaikille
Käytin lukemiseen useamman päivän (pari lukua illassa) varsinkin loppupuolella kun alkoi tuntumaan että hitto kun tämähän loppuu kesken ja lopussa sai oikeasti jännittää kuinka se tarina loppuu, hyvin vai huonosti.
Lisää odotetaan ja minä kyllä luen kaikki jotka vaan käsiini saan.
Yhtenä iltana kaipasin jotain helppolukuista, ajattelin että lukaisempa Hotelli Tulagin. Kuvittelin lukevani sen illassa tai kahdessa, ajattelin että se on varmaan ihan kiva ja kiinnostava mutta tuskin sen enempää. Voi miten väärässä olin, ja tunnustan sen ilomielin! Kyseessä ei todellakaan ole mikään kevyt välipala vaan huikean hieno ja koskettava kertomus, joka vaatii paneutumaan jokaiseen sanaan.
Kirja liikkuu usealla eri aikatasolla kertoen Jack McGuiren elämäntarinan. Sen nykyhetki on 1950-luvun vaihde, muutama vuosi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Jack on perustanut hotellin Salomonsaarille ja yrittää tehdä paikasta itselleen kodin. Eräänä päivänä hänen ovelleen saapuu Kay Wheeler. Kay haluaa kuulla totuuden aviomiehensä Donin kuolemasta, miehen joka oli sodassa Jackin aisapari. Jack ei voi muuta kuin palata sotavuosiin ja myös sitä kauemmas, lapsuuteen asti. Kaylle hän voi kertoa perheestään, kotoa karanneesta veljestään, omasta taistelustaan lentämisen halun ja maatilan jatkamisen velvollisuuden välillä, sodasta ja epävarmuudesta kuka palaa lennolta elossa. Kahden yksinäisen ja surullisen välille kehittyy tunteita, joiden seuraaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen juttu.
Hän kohotti maljan itselleen ja onnitteli jälleen arkuuttaan siitä, että se oli vienyt voiton hänen muista vaistoistaan. Jälleen kerran hänellä oli ollut mahdollisuus avata sydämensä ja saada itselleen joku jota rakastaa, mutta se mahdollisuus oli mennyt eikä paluusta ollut juuri toivoa. Hän sätti rohkeuttaan siitä, että se petti hänet aina tärkeimmissä paikoissa, ja hän tiesi, että hänen piti taas kerran ryhtyä harjoittamaan mielentyyneyttään ja kykyään pärjätä yksin. Se tuntui kipeältä, siltä kuin hänen sydämensä arpikudos olisi revitty taas auki.
Hän tiesi kuitenkin selviävänsä. Hän oli selvinnyt ennenkin, joten niin nytkin.
Ainoa miinuspuoli kirjassa on se, että takakansi lupaa Jackin kuuntelevan “sodan runtelemien hotellivieraiden tarinoita”. Näitä vieraita on vain muutama, olisin kaivannut heitä lisää. Herra Wallacen vierailu on yksi ehdottomista lempikohtauksistani, se on niin koskettava ja kaunis. Olisin mielelläni lukenut monesta muusta henkilöstä, joka tulee syrjäiselle saarelle etsimään ja löytämään kuka mitäkin. Saaren maisemat ovat sen verran eksoottiset, että olisin mieluusti viettänyt enemmän aikaa kirjan nykyhetkessä. Ehkä taistelulentokuvauksia olisi voinut olla vastaavasti hitusen vähemmän, vaikka en pitänytkään niitä tylsinä tai niiden lukumäärää liiallisena.
Hyvää Hotelli Tulagissa on oikeastaan kaikki. Jack on sympaattinen hahmo, jonka maailmaan on helppo sujahtaa mukaan. Pidin myös muista hahmoista, hämmästyttävää kyllä mutta kukaan ei ollut ärsyttävä. Hahmot ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kaikki uskottavia. Heihin myös tutustutaan paremmin kuin pintaraapaisulla, mikä tietysti tuo syvyyttä sekä heihin että tarinaan.
Mielestäni kirja on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Jackin lapsuus- ja nuoruusaika, sotakokemukset ja nykyhetki vuorottelevat sujuvasti. Tapahtumapaikat ovat nekin todella vaihtelevia eri puolilla maailmaa. Tässä tapauksessa hahmojen ja paikkojen moninaisuus on etu, sillä mikään ei ylikorostu vaan kaikki limittyy yhteen ja tuntuu kuuluvan tarinaan.
Hotelli Tulagi on kirja jota suosittelen ihan kaikille. Se on tunteita herättävä mutta ei ylisentimentaalinen. Jackin elämän muuttuminen, suunnan katoaminen ja itsen uudelleen etsintä ovat koskettavaa luettavaa. Lukiessa koin tunteita laidasta laitaan, välillä itketti tai tuntui muuten surulliselta, välillä nauratti, toisinaan jännitti, joskus suututti.
Kiitos arviosta, Henna! Minäkin tykkäsin siitä, että aikaa ja paikkaa vaihdettiin niin usein. Eniten tykkäsin kuitenkin kohtauksista ihanassa, eksoottisessa hotellissa. Upea kansikuva kuvaa sitä tunnelmaa hyvin!
Lyhyesti arvioiden Heikki Hietalan romaani Hotelli Tulagi oli viihdyttävä ja helposti luettava teos josta saa tarttumapintaa, vaikka lukija ei ite olisikaan millään muotoa perillä sota-aiheista tai lentämisestä. Lukemisen arvoinen.
Pidemmin arvioiden: Vaikka itse ymmärränkin lentokoneista, sotimisesta tai sotahistoriasta yhtä paljon kuin amish ymmärtää informaatioteknologiasta, oli ilahduttavaa huomata että omaan makuuni vähemmän kiehtovasta aihepiiristä huolimatta teokseen oli saatu myös ulottuvuutta joka teki Tulagin lukemisen arvoiseksi.
Pidin siitä, että henkilöhahmoja oli teoksen pituuteen ja aihepiiriin suhteutettuna järkevä määrä, eikä lukiessa tullut kertaakaan tuntemusta että käsissä olisi ollut romaanin sijasta Uudenmaan puhelinluettelo.
Hyvä puoli oli myös se, että henkilöhahmoja kuvattiin tarpeeksi jotta niihin sai jonkin verran syvyyttä, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että teos olisi alkanut vaikuttamaan ensisijaisesti ihmissuhderomaanilta.
Toki teoksessa oli kerrottu ja kuvattu myös ihmissuhteita, mutta näistä varsinaisista romansseista ja romanssihaaveisista ihmissuhdekuvauksista en paljoa irti saanut. Tästä tuskin voi teosta suoranaisesti syyttää, koska romaanien ihmissuhdekuvauksissa saatan olla vain suhteettoman vaativa. Omat suosikkiromaanini ovat lähes kaikki olleet ihmissuhderomaaneja, joissa on koko kirjan verran rakennettu ja kuvattu henkilöhahmoja, joten on selvää että tällaisissa teoksissa ihmissuhdekuvauksien taso on paljon syvällisempi ja koskettavampi kuin teoksessa, jonka pääpainopiste on kuitenkin muualla.
Vaikka ihmissuhdekuvaukset jäivätkin hieman valjuiksi, oli dialogeissa ja suhdekuvauksien merkityksessä kuitenkin hyviä ajatuksia, joista pystyi saamaan kiinni. Esimerkkeinä Jackin kyvyttömyys ilmaista tunteitaan oli hyvä esimerkki siitä, että loputtomiin jos kaikkea viivyttelee, ei mitään tule koskaan saavuttamaan. Jackin ja hänen isänsä välisessä dialogissa taas oli kiinnostavana teemana se, että elämää täytyy uskaltaa myös elää ja on parempi tajuta se ennen kuin elämän kirja kääntyy viimeiselle sivulleen.
Teos kuvaa monin paikoin erilaisia lentämiseen, lentokoneisiin ja sotimiseen liittyviä asioita, joista ainakin itselleni tuli tuntuma että teoksen miljöön rakentamiseen on käytetty paljon aikaa ja huolellista perehtymistä. Tämän ansiosta teoksen maailmaan on lienee helpompaa uppoutua ja päästä sisälle, jos maantieto ja historia on jollain tapaa tuttua. Valitettavasti kirjassa kuvatut paikat ja tapahtumat ovat oman maantiedon ja historian tietämykseni tuntien itselleni yhtä aitoja kuin Hobittien vaellus Tuomiovuorelle, joten en täysin päässyt miljööseen sen vuoksi sisälle. Vaikka en olekaan otollisinta kohderyhmää teokselle, arvostan kuitenkin sitä, että tarinan taustojen eteen oli nähty vaivaa ja tutkimusta.
Omaan makuuni mielenkiintoisimmat piirteet teoksesta löytyi kuitenkin sen filosofisesta ja spirituaalisvivahteisesta ulottuvuudesta. Lyhyet kuvaukset ruumiistairtautumisista, kuolleiden näkemisestä ja enteistä siitä ketkä tulevat pian kuolevat olivat kiehtovia, kuin myös Donin ajatukset kokemusten keräämisestä maallisen materian sijaan.
Loppupäätelmänä Hotelli Tulagi on viihdyttävä ja helposti luettavissa oleva teos, josta pystyy saamaan mielenkiintoisa luettavaa vaikka sota-aiheiset teokset eivät yleisesti kuuluisikaan luettavien kirjojen listalle. Vaikka sen miljöö rakentuukin pääosiltaan sota-aikaan, jäi lopputuntemukseksi teoksesta kuitenkin se, että sotatematiikka on vain vaate johon elämän merkityksen ja tarkoituksen etsiminen olisi puettu. Lopulta kuitenkaan onneaan ei voi ulkoistaa ja ehdollistaa, vaan onni löytyy tässä ja nyt.
Minulle tämä oli ensimmäinen näin selkeästi sodan ympärille rakennettu kirja, jonka olen lukenut, mutta hyvin pysyi maallikkokin kärryillä! Kiitos hyvästä arviosta!
Heikki Hietalan Hotelli Tulagi sai minut miettimään, kuinka tärkeää elämässä ovat intohimon kohteet. Hotelli Tulagin päähenkilöllä Jack McGuirella – ja uskaltaisin väittää että myös kirjan kirjoittaneella Heikki Hietalalla – ne ovat lentokoneet.
”Hän avasi silmänsä vasta, kun joku sanoi: ”Voi Saakeli, katsokaa miten se kohoaa!” Jackin piti etsiä konetta katseellaan, sillä se oli paljon korkeammalla kuin hän oli kuvitellut. Se porasi reikää taivaaseen, se nousi kuin mehiläinen hurjassa korkkiruuvikierteessä. Se nousi sakkausta uhmaten viiteen metriin, sitten kymmeneen, sitten viiteentoista ja lopulta yli kahteenkymmeneen metriin väkijoukon toljottaessa suut auki.”
Rakkaus lentokoneisiin on vahvaa jo Jackin ollessa koululainen Nebraskan Wintonissa, ja Hietala kirjoittaa koskettavasti pikkupojan haaveista ja sinnikkyydestä. Kappale, jossa Jack voittaa itse tekemällään lennokilla rikkaan kaupunkilaislääkärin pojan lennokkikilpailussa, on mielestäni kirjan parhaimpia. Kuinka tärkeää tuollainen hetki voikaan pikkupojille olla, ja miten pitkälle se voi kantaa.
Viimeistään tästä eteenpäin kaikki Jackin elämässä pyörii lentokoneiden ympärillä. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa ja kaikki päätöksensä tähtäävät siihen, että hänestä tulee hävittäjälentäjä. Unelmia ei tuhoa edes se, että Jack menettää sodassa lentokonemekaanikkona työskennelleen Tony-veljensä, joka haaveili niin ikään lentäjäksi ryhtymisestä.
Lopulta Jackista tulee taitava hävittäjälentäjä, ja hän päätyy toisessa maailmansodassa Tyynellemerelle taistelemaan ystävänsä Donin rinnalla japanilaisia vastaan.
Hotelli Tulagin takakannen mukaan Heikki Hietala on osallistunut Suomen ilmavoimien historiikin toimitus- ja käännöstyöhön. Asiantuntemus näkyy, sillä vaikka en missään nimessä ole oikea henkilö arvioimaan sota- tai lentokonefaktojen paikkaansa pitävyyttä, kirjoittaminen on erityisen varman tuntuista sotakohtauksissa. Olen lukijana vakuuttunut, että Hietala tietää, mistä hän kirjoittaa. Itse en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut lentokoneista tai sotakirjallisuudesta, mutta sota- ja taistelukuvaukset oli kirjoitettu sen verran kansantajuisesti että ne kiinnostivat minua.
Sota on täynnä menetystä ja surua. Mutta samalla se on organisoitu kummallisen arkisesti. On kahvitaukoja, on työvuoroja, on lomia. Kuin sairas, sairas työyhteisö, jossa ihmiselle luontainen tapa organisoida asioita saattaa auttaa pitämään järjen päässä kaiken järjettömyyden ja epäinhimillisyyden keskellä. Sodan edetessä Jack menettää veijarimaisen ystävänsä Donin ja sen myötä mielenrauhansa. Donin kuolema tulee esille jo heti kirjan alussa, mutta hän on yksi kirjan tärkeimmistä henkilöistä eikä vähiten sen vuoksi, että Jack ja Donin entinen puoliso Kay rakastuvat toisiinsa.
Hotelli Tulagissa siirrytään ajasta ja paikasta toiseen, ja tämä rakenne toimii. Itse tykkäsin eniten kohtauksista Jackin lapsuudessa sekä sodanjälkeisillä eksoottisilla Salomonsaarilla, jotka sijaitsevat Australian ja Papua-Uusi-Guinean länsipuolella.
Jack näkee paratiisimaisen Tulagin saaren jo sodan aikana palatessaan jälleen yhdestä hyökkäyksestä:
”…viidakon tuuhean lehtikatoksen kätköistä pilkisti pieni plantaasi. Hän hujahti sen yli hetkessä, mutta näky syöpyi hänen mieleensä. Plantaasin päärakennus oli valkoinen, kaksikerroksinen ja siirtomaatyylinen, ei kovin iso mutta ei mikään mökkikään. Sen lisäksi näkyi pari vajaa, pitkälle veteen ulottuva rikkinäinen laituri ja säännöllisin välein istutettuja suorarunkoisia palmuja. Paikka tuntui huokuvan rauhaa ja tyyneyttä keskellä kylmää, teräväreunaista ja teräksistä maailmaa.”
Tähän ihanaan paikkaan Jack palaa vuosikausia sodan jälkeen huomattuaan, ettei hän löydä omaa paikkaansa kotoaan tai edes kotimantereeltaan. Hän myy osuutensa perheensä maatilasta ja perustaa Tulagin saarelle hotellin. Kukapa ei haaveilisi vastaavasta! Hotellin pyörittämisen arjesta olisin mielelläni kuullut lisääkin. Kokki Wilma tekee saaren herkullisinta ruokaa. Majoista on upea näkymä turkoosina kimaltelevaan mereen. Palmut huojuvat lämpimässä tuulessa, ja jääpalakone on luksusta.
Elämä ei ole kuitenkaan helppoa Tulagissakaan. Sodan kauheuksia ei voi pyyhkiä pyyhekumilla elämästä pois. Koti voi tuntua ihan muulta kuin kodilta. Jokaisella on omat murheensa, ja sydän voi särkyä paratiisissakin:
”Jonain aamuna et ajattele häntä enää ensimmäiseksi vaan vasta toiseksi. Vähän myöhemmin hän alkaa kirvellä vasta varttia sen jälkeen kun heräät, ja jonain päivänä selviät lounasaikaan asti ennen kuin muistat hänet. Ja viimein koittaa sekin päivä, kun ajattelet häntä vasta viideltä iltapäivällä ja silloinkin ohimennen. Mutta koskaan ei tule sitä päivää, että menisit illalla nukkumaan ajattelematta häntä.”
Suru toisensa perään Jack sinnittelee eteenpäin ja etsii onneaan, niin kuin jokainen meistä. Mutta milloin lopettaa etsiminen, jos onnea ei tunnu löytyvän kenestäkään tai kotia mistään? Pitäisikö elämään pystyä suhtautumaan kuin kalaretkeen:
”Sinä päivänä ei tullut kalaa, mutta he eivät juuri välittäneet siitä. Auringonpaiste, hyvä seura ja Wilman eväspussi riittävät enemmän kuin hyvin.”
Luin jokin aika sitten lehdestä, että sota-aiheista kirjallisuutta on julkaistu maailmalla yli 10 000 nidettä. Uskomaton luku. Tuossa luvussa on kyse nimittäin vain tietokirjallisuudesta. Oletan kovin yksioikoisesti, että aiheen täytyy todella kiinnostaa miehiä ja että noiden teosten kirjoittajat ovat enimmäkseen miehiä. Kaunokirjallisella puolella on sotakirjallisuuden kaanoniin kuitenkin Suomessa liittynyt isoja naisnimiä kuten vaikkapa Katja Kettu ja Sirpa Kähkönen, mikä on loistavaa. Loppujen lopuksi sodassa on aina kyse perimmäisistä asioista, ja siksi se lieneekin niin elokuvien kuin kirjallisuudenkin aiheena kiinnostava.
Minua sota-aiheinen elokuvatuotanto tai kirjallisuus ei ole kuitenkaan koskaan puhutellut. Siinä asetetaan väistämättä katseluetäisyydelle väkivaltaa, tuhoa ja julmuutta, joita minun – tällaisena ihmisenä kuin olen – on vaikea niellä. Hajottamisen ja tuhoamisen maailma tuntuu liian miehiseltä, jotta löytäisin siitä itseni tai kosketuspintaa ylipäätään. Näissä lähtökohdissa toiseen maailmansotaan Tyynellemerelle sijoittuva Heikki Hietalan esikoisteos Hotelli Tulagi ei ole kirja, johon olisin omaehtoisesti tarttunut.
Ensimmäiset kuutisen kymmentä sivua hainkin syvempää motivaatiota lukea romaania, jonka dialogimuotoinen aloitus ei ole mielestäni kirjallisuuden onnistuneimmasta päästä. Moni lukija on armoton. Vain viettelevä aloitus saa faninsa. Mutta lukiessani sitkeästi pidemmälle jotakin tapahtui minussa. Olen oman aikani lapsi, eivätkä minun aikaani kuulu menetyksen ja kuoleman pelko isänmaan puolesta. Samaistuminen – tunne jota loppujen lopuksi me jokainen lukiessamme haemme – kirjan lentäjäpoikiin ja sotasankareihin ei siis ollut helposti mahdollista. Sodan taiteellisessa kuvastossa on kuitenkin yksi tv-sarja, johon olen seuralaisena vahingossa uppoutunut: legendaarinen vuonna 2010 valmistunut HBOn Tyynenmeren taistelutoverit (The Pacific). Sarjan kerronnallinen tapa ja erinomainen amerikkalaisnäyttelijä James Badge Dale haavoittuvana ja surumielisenä Robert Leckienä jättivät muistijäljen, johon Hotelli Tulagin maisemat vähitellen pääsivät tarttumaan. Lukukokemus kasvoi ja lähentyi minua. Koska Tulagi on syvästi visuaalinen romaani ja Taistelutoverit kertoi samaa Tyynenmeren amerikkalaistarinaa, limittyivät näiden kahden raamit mielessäni toisiinsa. Kirjasta tuli minulle vähän enemmän totta, ja sen paikoin stereotyyppinenkin maailmankuva sekä yllätyksetön rakkaustarina asettuivat notkeammin uomiinsa.
Kirjallisuudessa voidaan kertoa tarinoita tai luoda ja muovata kieltä. Täydellinen kirja pystyy molempiin. Nyt digitaalisena aikakautena kirjallisuuden tehtävä on enemmän kuin ehkä koskaan terävöittää ajatusta ja näkemyksiä verbaalitasolla sekä vireyttää kansalliskieltämme. Jos Tulagi ei painikaan tässä sarjassa eikä kapua kielelliseen vuoristorataan, yltää se kunnioitettavaan tarinankerrontaan. On mielestäni aina pieni ihme, että joku pystyy synnyttämään mennyttä maailmaa ilman omakohtaista kokemusta. Hotelli Tulagin vahvinta antia on sen historiallinen ja maantieteellinen syvyys. Näillä antimilla Heikki Hietala on synnyttänyt erinomaisen sotaromaanin, jossa teemana ei ole enää itse sota vaan se, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän ei osaa laskea menneisyydestään irti ja tarttua hetkeen. Teemana se lienee yksi universaaleimmista.
Kirjallisuuden vahva tehtävä on myös toimia moraalinvartijana tai peräänkuuluttaa moraalin puuttumattomuutta. Sota tarjoaa jämerän pohjan tällaisille pohdinnoille, ja Tulagillakin on hetkensä. Tässä yksi minut pysäyttänyt repliikki:
Don tönäisi Jackin vähän kauemmas. ”Hänellä on vuoronumero, ja sinulla, ja minulla, etkö tajua? Hänen numeronsa huudettiin, etkä sinä olisi voinut auttaa häntä mitenkään. Jos hän ei olisi menettänyt päätään, niin sitten hän olisi taittanut niskansa kuopan pohjalle, tai ehkä japsit olisivat ampuneet häntä huomenna kenttätykin kranaatilla kukkuloilta. Etkä sinäkään voi tietää, onko joku sankarillinen tehtaantyttö niitannut juuri tänään valmiiksi Zeron, joka ampuu sinut alas viikon päästä, jahka se saadaan laivattua Rabauliin! Joten mitä sinä oikein tunteilet? Ei sitä voi tietää, milloin sattuu mitäkin, ja kaikki kuolevat joskus.” (s. 90)
Jonkin verran terävyyttä olisin toivonut romaanin näkökulmiin. Paikoin kerronta hyppii päähenkilön näkökulmasta toiseen ihmiseen, mitä kaunokirjallisuudessa ei suinkaan katsota tehokeinoksi, vaan heikkoudeksi. Tulagi on lentäjä Jack McGuiren tarina, mutta yhtäkkiä kesken kappaleen näkökulma saattaa sukeltaa Kayn tai Donin päähän – kuin kameramies siirtäisi linssinsä henkilöstä toiseen. Tämä sekä tapahtumien ajallinen hyppiminen rikkovat tarinan kaarta ja aiheuttavat silloin tällöin lukijalle turhaa navigointia tarinan kronologiassa.
Parasta lukemisessa on pääseminen toisenlaisiin maailmoihin. Ilman Hotelli Tulagia ei minunlaisenikaan pasifisti olisi voinut kurkistaa 40-luvun Tyyneenmereen. Omalta mukavuusalueelta poistuminen on lukiessakin suotavaa, jopa kehittävää. Tulagi pisti minut vilkaisemaan kouluvuosilta loistavasti unohtunutta maailmankarttaa, ja nyt tiedän taas, missä ne Salomonsaaret sijaitsevat.
Lopuksi haluan antaa ruusun romaanin poikkeuksellisen kauniille kannelle.
“On mielestäni aina pieni ihme, että joku pystyy synnyttämään mennyttä maailmaa ilman omakohtaista kokemusta. Hotelli Tulagin vahvinta antia on sen historiallinen ja maantieteellinen syvyys.” Kyllä – juuri näin! Kiitos syvällisestä, moniulotteisesta ja todella ansiokkaasta arviosta, Tanja! Ja tuo kansikuva: Ah, se on niin ihana!!! Ja minusta ohjaa lukukokemusta aika merkittävästi ja oikeaan suuntaan.
Hotelli Tulagi kertoo tarinan Jack McGuiresta, hävittäjälentäjästä, joka palvelee Tyynellämerelle toisessa maailmansodassa. Jack tulee maalaisperheestä, jossa hän on elänyt lapsuutensa herran nuhteessa, ankaran isän valvovan silmän alla. Jack on arka ja konflikteja välttävä nuori, jonka on vaikea puhua tunteistaan, kun taas hänen kaksoisveljensä Tony on rasavilli, jolla on vahva oma tahto, jonka ansiosta Tony päätyy myös karkaamaan kotoa. Vastuuntuntoinen Jack kaipaa veljeään ja koittaa paikata menetyksen vanhemmilleen myötäilemällä kaikkia heidän toiveitaan. Kun sota syttyy, Jack kouluttautuu hävittäjälentäjäksi ja hänet lähetetään palvelemaan Tyynellemerelle.
Palveluksessa Jack tutustuu Don Wheeleriin, suupalttiin maailmanmieheen, joka on itsevarma ja äänekäs. Heistä tulee läheisiä ystäviä ja toistensa siipimiehiä. Sodan päätyttyä Jack palaa kotiin ja suunnittelee ottavansa vanhempiensa maatilan haltuunsa. Siviilissä tuttu irrallisuuden ja rauhattomuuden tunne palaa, eikä jätä Jackia rauhaan. Jack muuttaa takaisin Tyynellemerelle ja perustaa sinne hotellin, jonne voi rauhassa piiloutua maailmalta. Elämä sujuu rauhallisesti omissa uomissaan, kunnes eräänä päivänä saarelle saapuu Kay, Jackin siipimiehen Donin vaimo.
Tarina hyppii eri aikatasoissa kuljettaen lukijaa Jackin nuoruusvuosista maatilalla, toisen maailmansodan pyörteisiin Tyynellemerelle ja sieltä takaisin Amerikkaan. Tämä aikahyppely pitää lukijan mukavasti valppaana Kirja on kokonaisuudessaan mukavan kompakti, mutta omasta mielestäni tämäkin kirja olisi hyötynyt kevyestä siimaleikkuroinnista Kirjassa on muutama “tarina tarinan sisällä” -osio, jotka eivät mielestäni edesauta juonen tai henkilöhahmojen kehitystä, joten olisin jättänyt nämä osat pois, vaikka ne olivatkin ihan mielenkiintoista luettavaa.
Kirjan ehdottomasti parasta antia on Jackin ja hänen parhaan ystävänsä Donin välinen yhteys ja jännite. Siinä missä Jack on levoton, eikä tunnu löytävän omaa paikkaansa maailmassa, Don on kuin maailman omistaja – hän on sinut itsensä ja ympäröivän maailman kanssa, eikä ole lainkaan kiinnostunut mitä muut hänestä ajattelevat. Don muistuttaa rohkeudessaan ja suorapuheisuudessaan paljon Jackin kaksoisveljeä – tämä tuskin on sattumaa.
Kirjasta paistaa kilometrien päähän Hietalan antaumuksellinen ja ansiokas syventyminen toisen maailmansodan tapahtumiin ja lentokalustoon. Minua harmitti välillä ristiriita kirjan veitsenterävän sisällön sekä kirjan kielen välillä. Kieli tuntui välillä hiukan tönköltä, sanavalinnat oudoilta ja dialogi epäluontevalta. Tämä saattaa toki johtua siitä, että kirjan alkuperäiskieli on englanti, josta se on myöhemmin suomennettu. Myös Jackin yliluonnolliset kyvyt jäivät minusta hiukan päälleliimatun oloisiksi, eikä niillä ollut suurtakaan merkitystä kirjan tapahtumiin – se saattaa tosin selittää osin Jackin vetäytyvää luonnetta. Hietala on muuten tehnyt Renny Harlinit ja tiputellut Suomi-viittauksia kirjansa sivuille.
Kirja on mukavaa vaihtelua ja aihe on erittäin mielenkiintoinen, jopa opettavainen. Monet ovat ylistäneet kirjaa estoitta – itse en täysin lukeudu tähän porukkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi monet pitävät kirjasta. Haluan antaa erityiskiitoksen kirjan mielettömän houkuttelevan kannen suunnitelleelle Satu Kontiselle!
Kyllä: Donin ja Jackin ystävyys oli kiinnostava, vaikka en siitä omassa arviossani kirjoittanutkaan. Kaikki ei mahdu yhteen tekstiin ja on kiinnostavaa nähdä, mitä kukin meistä nostaa esiin!
Hotelli Tulagi, eteläisen Tyynenmeren kaunein helmi
Heikki Hietalan romaani Hotelli Tulagi on viehätysvoimainen teos. Luin sen kahdesti: ensin kiirehtien tapahtumasta toiseen, sitten hitaasti tutkaillen. Keitä nämä ihmiset ovat, mitä he tekevät ja mitä elämästä ajattelevat ja miten elämäänsä elävät. Luin viime vuonna ilmestyneen Seppo Raudaskosken suomennoksen, en vuonna 2010 ilmestynyttä englanninkielistä alkuperäisteosta. Ja koska teos oli minulle tuntematon, uppouduin siihen avoimin mielin ja hankkimatta taustatietoja siitä tai kirjailijasta.
Kirjan päähenkilö on Jack McGuire, lentäjä, joka osallistui toiseen maailmansotaan Tyynenmeren saarilla. Sotaa ennen hän oli koululainen ja maatalouden opiskelija Nebraskasta, sen jälkeen oli maatalouden opiskelija, joka keskeytti opintonsa ja toteutti Suuren suunnitelmansa perustamalla Hotelli Tulagin Salomonsaarille. Romaani kertoo hänen vaiheistaan, kehityksestään ja ihmissuhteistaan.
Kirjan kansiliepeessä luonnehditaan teosta elokuvamaiseksi, minulle se näyttäytyi lisäksi ja ennemminkin View-Master-kiekon kaltaisena kuvakavalkadina. Tämä ei tarkoita pysähtyneisyyttä vaan toisiaan seuraavia lukukokonaisuuksia, kolmiulotteisuutta ja värikkyyttä. Se tarkoittaa myös arkisuuden yläpuolelle asettumista: vaikka kirjassa kuvataan rankkojakin kohtauksia – kuolema ja haavoittuminen ja itsetuho ovat vahvasti läsnä suuren osan aikaa – elämän karuus ei lannista lukijaa. Jonkinlainen keveys ja ilmavuus hallitsevat kerrontaa, niin tiivistä ja täsmällistä kuin se onkin. Täsmällisyys luo myös luotettavuutta, uskon, että tosiasiat ovat tosia, vaikken historiaa tai maantiedettä noilta osin kovin hyvin tunnekaan. Kyse ei ole mielestäni maagisesta realismista, mutta jonkin sortin maagisia hippuja tekstiin on siroteltu…
On viehättävää, että monissa kohdissa ja useiden henkilöiden avulla tuodaan näkyvän fyysisen maailman lisäksi silmin havaitsematon, yliluonnolliseksi luonnehdittu maailma. Kuolleet palaavat keskustelemaan elävien kanssa, tulevan aavistaminen on osa sodasta selviytymistä. Olennaisin tämäntyyppinen ominaisuus on Jackin sukuperimä enneuniin ja erityisesti kyky nähdä valokuvissa varjo sellaisen henkilön kohdalla, joka kuolee pian.
Jackin työpariksi lennoilla tulee Don Wheeler – miten hauska nimi hänellä onkaan! Herra Kaartelija on lentäjistä taitavin ja hurmaavin, ja tietää sen itsekin. Hänen mottonsa on nauttia elämästä, niin kauan kuin sitä kestää, ja hänen filosofiansa mukaan se kestää juuri niin kauan kuin määrä on: lähtöjärjestys on laadittu ja luotiin on kirjoitettu sen ihmisen nimi, jolle se on tarkoitettu. Donin ja Jackin välille sukeutuu monta keskustelua ja väärinymmärryksiäkin, kun he pohtivat elämänfilosofiansa eroja. Don esittää Jackille aiheellisen kysymyksen: ”Voi hyvä mies, milloin sinä opit pitämään hauskaa silloin kun pystyt ja murehtimaan vasta silloin, kun et muuta voi?” (s. 153)
Jack tutustuu Donin vaimoon Kayhin Donin jo menehdyttyä ja heillä on lyhyt suhde. Se ei kuitenkaan toimi hetkistä kauempaa, kun karismaattinen Don vielä kuoltuaankin hallitsee näiden kahden mieltä. Merkityksellisiä henkilöitä perheen lisäksi Jackille ovat varuskunnan lääkäri Doc Mendel, yhtiökumppani Martin ja Bill Peel. He kukin tavallaan havahduttavat Jackin huomaamaan sen, mitä hänellä on ja opettavat jättämään huomiotta sen, mitä ei ole tai mitä ei ole tarpeen saada.
”Ja lumi taas… et sinä lunta kaipaa. Sinä kaipaat lumessa olevia jalanjälkiä, niitä joita jätit veljesi kanssa kun veditte kelkkaa kotiinpäin ja näitte, että piipusta nousee savua. Mutta se lumi niiden jalanjälkien alta on sulanut kauan sitten, ja vaikka uusi lumi on valkoista ja kylmää ja kiiltelee ihan samalla lailla kuin vanhakin, ei se ole samaa lunta, eivätkä jalanjäljet ole enää tallella.” (s.344)
Hotelli Tulagi on hienovireinen, viisas ja kaunis kirja lentämisestä, ystävyydestä ja oman merkityksellisyyden löytämisestä. Tämä kirja tulee uniin, niihin keveisiin.
“Se johtuu vain siitä, etten minä viitsisi mainostaa meidän toimialaamme. Tosiasiassahan me kauppaamme kuolemaa. Lentotukialus, tai tämä tukikohta, on meidän tukkumyyjämme. Ja ystävä hyvä, sinä ja minä olemme epäsuositun tuotteen vähittäiskauppiaita. Toimitamme kuoleman yhdelle asiakkaalle kerrallaan. Mutta sen mainostaminen osoittaa minusta huonoa makua. Eivät muutkaan tämän alan firmat, niin kuin vaikka ruumishuoneet ja patologit, mainosta asiakasluvuillaan. ‘Forest Lawnin ruumishuone – olemme käsitelleet heinäkuusta alkaen yli 150!’ Tai ‘Sairaalamme leikkeli tammikuussa enemmän raatoja kuin yksikään toinen Kalifornian keskussairaala!’ Eihän kuulosta sopivalta, mutta noin lehdistö kirjoittelee meidän ilmavoitoistamme.”
Merijalkaväki oli tutustuttanut toisiinsa Donin ja Jackin. Hävittäjälentäjät toteuttivat rooliaan toisessa maailmansodassa, asemapaikkanaan Tyynen valtameren saaret. Sodan jälkeen Jack on kykenemätön elämään kotona Nebraskassa. Hän palaa Salomonsaarille ja perustaa hotelli Tulagin, majatalon, jonne useampikin hotellivieras tulee hakemaan ratkaisua sodan katkaisemille tarinoille, muun muassa Donin viehättävä leski Kay.
Tyyni valtameri toisen maailmansodan aikaan on itselleni tuttu lähinnä muutamien vuosien takaisesta televisiosarjasta The Pacific. Sotahistoriaan muutenkin varsin ohuesti (ja senkin hyvin Eurooppa-keskeisesti) perehtyneenä oli kiinnostavaa päästä retkelle Heikki Hietalan “Hotelli Tulagin” maailmaan. Tuossa kaukaisessa, sadunomaisessa kolkassa oli jotakin kiehtovaa ja sen vetovoima herätti ymmärrystä, vaikka Jack olikin alun perin joutunut sinne varsin synkästä historian oikusta, armeijan palveluksessa. Se herätti ajatuksia, miten sodan kaltainen poikkeustila voi muuttaa ihmistä niin paljon, että paluu tuttuun kotiympäristöön (jonne on koko ajan kaivattu!) tuntuu vaikealta – ja uusi outo ympäristö, jos ei kodikkaalta, niin sopivammalta uuteen elämään.
Jos uskallan mainita, mistä olin hivenen ärtynyt, tai sanotaan mieluummin hämmentynyt, se oli naisroolihahmojen kapeus. Tästä kuulen mielelläni muiden mielipiteitä: olenkohan ainut, joka on kiinnittänyt asiaan huomiota – tai on tätä mieltä!
Onko “Hotelli Tulagi” sotaromaani vai romaani sodasta? Ansiokasta mielestäni on, miten kiihkottomasti se kuvaa sodankäyntiä ja sotaa historian vaiheena. Mieleeni tulee Väinö Linnan tavoite hänen kirjoittaessaan Tuntematonta sotilasta: omien sanojensa mukaan Linna halusi palauttaa kunnian sotilaille ja poistaa sen sodalta. Tästä samasta rivisotilaan näkökulmasta, liikaa ylevyyttä välttäen, toista maailmansotaa tarkastelee myös Heikki Hietala. Ihailen sitä eittämättä suurta taustatyön määrää, jonka tekijä on romaaninsa eteen tehnyt. Onkin todella mielenkiintoista kuulla, miten tarina Tyyneltä valtamereltä päätyi Hietalan luokse – ja vielä ensin englanniksi!
Hotelli Tulagi on hieno, viisas ja lämminhenkinen kirja ystävyydestä sodan kauheuksien keskellä ja sodan jälkeen. On kuin katselisi elokuvaa, kun lukee Hotelli Tulagia. Niin elävästi henkilöt, paikat ja tapahtumat on kuvattu. Hotelli Tulagi on kirja, jonka luen vielä uudelleen nautiskellen ja yksityiskohtiin keskittyen. Ensimmäinen lukukerta meni ahmien, kun oli saatava nopeasti tietää, miten tämän sodan jälkeen itseltään hukassa olevan sotasankarin käy. Oli suuri helpotus, kun Jack kirjan viimeisillä sivuilla päästää irti synkkyydestään ja tarttuu valoon. Lähelle on pitkä matka.
Pidin kirjan rakenteesta. Takaumat antoivat ikään kuin lepohetkiä taistelujen keskelle. Kuvaukset näiden sotasankareiden Jackin ja Donin menneisyydestä ja heidän sekä muiden kirjan henkilöiden elämänkohtaloista toivat syvyyttä kirjaan. Niistä välittyi vahvasti se mikä elämässä on tärkeää.
Arvostan suuresti Heikki Hietalan pitkäjänteistä ja intohimoista työskentelyä Hotelli Tulagin ”rakentamisessa”. Tuloksena on monivaiheinen ja nautittava lukukokemus myös naiselle, joka ei ole aiemmin sotaromaaneihin koskenut.
Nyt kun eilinen kirjailijatapaaminen on ohi, haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette kirjoittaneet kirjastani arvion tänne, ja varsinkin niitä, jotka olivat paikalla eilen Kallion kirjastossa. Tapaaminen oli mieleenpainuva ja mukava tilaisuus, ja oli hienoa saada vastata niin tarkkaan harkittuihin kysymyksiin.
Tulagin matka ensi ajatuksesta kirjaksi vei kauan aikaa, ja monesti ajattelin matkan varrella, että tästä ei tule mitään, ja jos tulee, se ei kiinnosta lukijoita. Onneksi eilinenkin osoitti sen, että asia ei ole näin, vaan että kirjalla on kyky herättää lukijan kiinnostus ja jättää ajatuksia seuraavaankin päivään.
Mainitsen muistaessani, että se Nevil Shute Norwayn kirja josta kerroin, on nimeltään Luottamustehtävä. Se on yksi harvoja teoksia, jonka voin sanoa suoraan vaikuttaneen Tulagin tyyliin.
Kiitos kaikille – palataan keskusteluun vaikka Facebookissa!
Hotelli Tulagi edustaa historian fiktiivistä kirjoitusta, jossa käsitellään maailmansodan tapahtumia amerikkalaislentäjän ja lentäjien ollessa siinä osana. Siihen on sisällytetty hienolla tavalla elämää myös yksityisenä sodan tapahtumien melskeissä. Kirjassa on paneuduttu huolella tapahtumiin ja elämänmenoon, jotta ne vastaavat aikakautta. Teos sisältää myös elämän draamaa, jonka sota tuo tullessaan. Välineet ja lentokoneet vastaavat todellisuutta tyyppeineen. Sisältöön on siis paneuduttu huolella. Lukukokemuksena hieno teos joka ei jätä kylmäksi.
Samaa mieltä! Vaikka en itse osaa yhtään arvioida lentokoneiden ja sotakohtausten todenmukaisuutta, niin ainakin ne tuntuivat todella uskottavilta!
LADYLUKIJA JA LENTÄVÄN LAJITYYPIN METSÄSTYS
Joskus kirjaa lukiessa tuntuu kuin ei lukisikaan kirjaa vaan katsoisi elokuvaa. Tällainen kokemus minulle oli Heikki Hietalan romaani Hotelli Tulagi. Elokuva, jota kirjan kautta katsoin, oli 1940-lukulainen mustavalkoinen amerikkalainen filmi, jossa jykeväleukaiset miehet puhuvat syvällä rintaäänellä, pitkäripsiset naiset lirkuttavat hepsankeikkaisen heleästi, ja repliikit kaikuvat hassun ontosti kulisseissa. Välillä tuli kyllä mieleen myös Tom Cruise ja Top Gun, joka tosin onkin lähinnä kasarimuunnelma edellisestä.
Suoraviivaisesti kerrotun ja ihan kelvollisesti suomennetun tarinan sankari on entinen taistelulentäjä Jack, joka sodan jälkeen perustaa hotellin Salomonsaarille ja vetäytyy sinne nuolemaan haavojaan. Jack kuvataan ihannemieheksi, joka on rohkea ja maskuliininen mutta kuitenkin sopivan ujo ja herkkä. Hän nousee jalustalle erityisesti kontrastissa vastinpariinsa, joka on hänen sodassa menehtynyt ystävänsä Don. Mitä enemmän tämän pinnallisen ja öykkärimäisen elostelijan louskutusta kuullaan sotaan sijoittuvissa menneisyysepisodeissa, sitä kirkkaammaksi muuttuu sädekehä Jackin pään päällä. Toki hän tietysti samalla pysyy viskiin menevänä tosimiehenä, enkelimäinen sankarihan olisi epämiehekäs. Jack ja Don ovat mainio Holmes–Watson-pari.
Lentäjäsankarilla täytyy luonnollisesti olla nainen, vähintään haaveissa. Tähän rooliin on valittu Don-vainajan leski Kay. Kay on helisevää nauruaan ja kujeellisen kissamaista katsettaan myöten juuri sellainen kuin naisen näissä tarinoissa olla pitää. Asiaan kuuluu, että myös sankarin kotitausta selvitetään perinpohjaisesti ja todetaan amerikkalaisittain puhtoiseksi: Isä, oikeaoppinen jenkkipatriarkka, on vakava ja työteliäs mies, jonka ”kasvoilta kuvastui teräksinen päättäväisyys”. Äiti on nöyrä ja helläsydäminen nainen, jonka elämäntehtävänä näyttää olevan ruoanlaitto perheelle. Veljekset Jack ja Tony kisailevat pelloilla lennokkeineen niin kuin kaikissa amerikkalaisissa elokuvatakautumissa, jotka ylitunteistetaan pompöösillä musiikilla, hidastuksilla ja pastelliväreillä. Statisteiksi unohtuvat siskot taas on tärkeää saada naimisiin kunnon miesten kanssa. Mukana seikkailemassa on liuta sivuhenkilöitä, lähinnä miehiä, jotka stereotyyppisissä rooleissaan jäävät hahmoina aika ohuiksi.
Hotelli Tulagi on romaani, jossa miehet toimivat ja naiset keskittyvät näyttämään viehättäviltä. Se on voimakkaasti Hemingway-henkinen romaani, jossa miehet puhuvat toisilleen tropiikin yössä viskipullo välissään, jäitä laseissaan kilisytellen, ja sankari kantaa naisen käsivarsillaan lentokoneesta rantaan niin kuin Tarzan Janen majaansa. Naiselle yritetään rakentaa persoonaa kuvailemalla vaihtelevasti hänen hymyään ja nauruaan. Nainen mm. ”hihittää” ja ”kujertaa”. Toisaalta mieskin hymyilee: ”- – hänen ujo hymynsä sulatti tiensä suoraan Kayn sydämeen.”
Hotelli Tulagi on kliseiden metsästäjälle oikea aarrearkku. Kirjassa vilisee romanttisia, pateettisia ja heteronormatiivisia kliseitä sekä kielen että sisällön tasolla niin ylen määrin, että sen aineksista saisi helposti muokattua sangen herkullisen parodian. Sellaisena sen voisi melkein lukeakin, ellei sitä olisi kirjoitettu niin tosissaan. Tässä oma Top 5 -valikoimani kliseistä, joita kirjasta pyydystin:
1. ”Jack tarttui häntä varovasti reisistä ja kantoi hänet koneen luo kuin pilakuvien luolamies mielitiettynsä, ja Kay takoi hihitellen Jackin selkää nyrkeillään. Nainen oli niin kevyt, ettei tehtävä ollut vaikea.”
2. ”’Mille juodaan?’ Kay kysyi hymyillen vaarallista hymyään. – – ’Tälle upealle päivälle sitten’, Kay sanoi ja maistoi viiniä. Jack teki samoin, ja he jäivät silmäilemään toisiaan pitkäksi aikaa.”
3. Lentäjäsankarilla pitää aina olla naisen valokuva lompakossaan.
4. ”Siinä [valokuvassa] näkyi kaunis aurinkotuolissa loikoileva tyttö, jonka tummat hiukset laskeutuivat olkapäille paksuina pyöreinä kiharoina, ja hänen säärensä olivat niin pitkät, ettei niille näyttänyt tulevan loppua.”
5. Ei haittaa, vaikka nainen ei olisi enää nuori ja kaunis, jos hän kuitenkin osaa laittaa hyvää ruokaa (kuten Wilma ja rouva McGuire).
Kliseiden lomassa piristävän hassu yksityiskohta on Sibelius. Suomalaiskirjailija ei selvästikään ole voinut vastustaa kiusausta ympätä periamerikkalaiseen teokseensa viittausta kotimaahansa, joka ei mitenkään liity tarinaan.
Hotelli Tulagi on aarrearkku varmasti myös kaikille ilmailufriikeille. Lentokoneista riittää mutterintarkkaa puhetta maallikkonäkökulmasta haukotukseen asti, ja ilmataisteluiden käänteet on selitetty kuin professionaalisessa raportissa ikään. Ainekset riittäisivät parodian lisäksi kenties tietokirjaankin.
Käsitän, että en itse lukeudu niihin lukijoihin, joille Hotelli Tulagi on kirjoitettu. Samalla ymmärrän kirjailijaa oikein hyvin. Monella meistä on erityismielenkiinnon kohteita (Hietalalla sotahistoria ja lentäminen), joita voi olla varsin mielekästä käsitellä kirjoittamalla. Se on eräänlaista mielikuvitusleikkiä omilla lempileluilla. Nuorempana olin jonkin aikaa erityisen kiinnostunut villin lännen maailmasta, ahmin kaikki mahdolliset intiaanikirjat ja halusin sitten kirjoittaa omia tarinoita aiheesta. Niissä cowboyn nimi oli muistaakseni aina Jack.
Kliseitä voisi kenties puolustaa sillä, että aikakausi ja kulttuuri, johon tarina sijoittuu, on pyritty kuvaamaan todenmukaisesti. Tällaiset sukupuoliroolithan kyseisessä miljöössä vallitsivat, eivätkä niitä monet varmaankaan tuolloin kyseenalaistaneet. Toisaalta kirjailijan on mahdollista kuvata aihettaan realistisesti ja samalla painottaa asioita ja tuoda esiin omia näkemyksiään erilaisten sana- ja näkökulmavalintojen sekä muiden ratkaisujen avulla. Mutta toisaalta ei ole tarkoituksenmukaista alleviivata romaanista sellaisia puutteita, joita ei katsottane puutteiksi sen edustamassa genressä. Mutta mikä tämä genre sitten on?
Perinteisessä luokituksessa Hotelli Tulagi kai määrittyisi lähinnä historialliseksi romaaniksi. Se on kuitenkin aika laiha käsite kuvaamaan kirjaa. Niinpä syvennyin miettimään uutta nimitystä lajityypille, sillä tätä romaania on mielestäni erityisen tärkeä arvioida vain ja ainoastaan omassa genressään. Jos esimerkiksi dekkaria arvioi taideproosan kriteereillä tai hampurilaista kuin tryffelikaritsaa, niin huti tulee. Metsästin sopivaa uudiskäsitettä mielikuvitukseni uumenista kuin taistelulentäjä viholliskonetta taivaalta, kunnes keksin sen: Hotelli Tulagi on miesten harlekiini. Lajissaan kelpo kirja.
Oo kuinka perusteellinen arvio! Minäkin näin kirjan osin elokuvana, mutta en missään nimessä mustavalkoisena vaan oikeana väriloistona! Eksoottisia punaisia kukkia, villinvihreää viidakkoa, turkoosia vettä…
Heikki Hietalan Hotelli Tulagissa on lukemattomia kohtia, jotka hurmaavat minut kauneudellaan ja syvällisellä sanomallaan, sekä loistavalla huumorilla.
Suosikkihahmoni kirjassa on ehdottomasti entinen hävittäjälentäjä Jack.
Jostain syystä Jackin täytyy saada erityisen monta kolhua, ennen kuin hän havahtuu näkemään, mitä hän elämältä haluaa ja ennen kaikkea, mitä elämällä on hänelle annettavaa. Vasta monen murheen jälkeen Jack pystyy ottamaan vastaan elämän tarjoamat ainutlaatuiset hetket ja ystävien tarjoaman hyvyyden ja rakkauden.
Tarina Jackin elämästä on niin koskettava, että välillä minun täytyi laskea kirja käsistäni ihan vain siksi, että en kyennyt lukemaan kyyneleiltäni. Jackin sydämen kauneus, hyväntahtoisuus, oikeudenmukaisuus, hienotunteisuus, kohteliaisuus, toisen ihmisen arvostus ja kunnioitus, ujous, herkkyys, inhimillisyys ja aitous ovat piirteitä, jotka saavat minut kyynelehtimään vuolaasti vielä toisellakin lukukerralla.
Hietala luo sykähdyttävän kuvauksen Jackin lapsuuden ajalta, kun Jack haastaa puolivahingossa koulutoverinsa lennokin rakennuskilpaan. Inhimillisesti ajateltuna peli on menetetty Jackin osalta jo ennen kuin se on kunnolla edes alkanutkaan. Vastassa on lähes kaikki voimat mitä vain 8-vuotias poika saattaa kuvitella: epätasa-arvoinen asetelma, pilkka, nöyryytys ja epäonnikin vielä viimeisenä iltana lennokin siiven rikkoonnuttua…ja silti. Hyvyys ja oikeudenmukaisuus voittaa. Jack saa kokea huikean onnistumisen tunteen ja koulukavereiden ihailun, kun hänen lennokkinsa voittaa kilvan, ja samalla hän saa kokea sielussaan aavistuksen lentämisen ihmeellisestä hurmasta.
Yksi Hietalan kauneimmista kuvauksista, on useita vuosia myöhemmin käyty isän ja pojan keskustelu, joka käydään pienellä kukkulalla, herra McGuiren Nojapuun luona. Sairastuessaan kuoleman vakavasti, isä ymmärtää lopulta, mikä elämässä on tärkeintä. Hänen silmänsä avautuvat läheisimmille ihmisille, omalle perheelle. Päällimmäisenä hänen sydämessään ovat tunteet, joilla on monta kerrosta ja ulottuvuutta – sydämestä löytyy nyt anteeksipyyntö, anteeksianto, rakkaus, suru, tuska menetetyistä hetkistä rakkaimpien kanssa, viiltävä kipu rinnassa oman kovuuden ja armottomuuden tähden. Isä haluaa nyt, vielä elossa olevan poikansa, Jackin, elävän toisin. Hän näkee Jackissa omaa suruaan ja omia menetettyjen onnen hetkiensä varjoja, eikä hän soisi poikansa kokevan omaa kohtaloaan, vaan toivoo sydämestään pojalleen parempaa ja viisaammin elettyä elämää. Elämää, joka ei ole toisten ihmisten asettamassa muotissa, vaan sellaista elämää, jota poika itse haluaa elää.
Hotelli Tulagissa on kuvattu erityisellä viehättävyydellä erään muiston häivähdys Jackin mielessä: ”Merkillinen ajatus sipaisi hänen mieltään kuin höyhen, niin kuin se ei olisi halunnut tulla huomatuksi aivan kokonaan.”
Samaa kiehtovuutta voi nähdä erittäin sydämeen käyvässä keskustelussa Jackin ja hänen lääkäriystävänsä, Doc Mendelin, kanssa: ”Onko sinun elämässäsi jotain tapausta, jotain täydellistä hetkeä, johon palaat muistoissasi yhä uudestaan?” Doc kysyy Jackiltä.
”Sinä kaipaat lumessa olevia jalanjälkiä, niitä joita jätit veljesi kanssa kun veditte kelkkaa kotiinpäin ja näitte, että piipusta nousee savua. Mutta se lumi niiden jalanjälkien alta on sulanut kauan sitten, ja vaikka uusi lumi on valkoista ja kylmää ja kiiltelee ihan samalla lailla kuin vanhakin, ei se ole samaa lunta, eivätkä jalanjäljet ole enää tallella. Sinun pitää lakata haikailemasta niitä jalanjälkiä, ne ovat olemassa enää sinun muistoissasi, ja jos lähdet etsimään niitä entisestä paikasta, kärsit vain entistä enemmän.”
Hietala kuvaa Jackin oivalluksen kodin merkityksestä varsin hurmaavasti: ”Koti ei ollut pelkkä paikka, eikä onni ollut kenessäkään ihmisessä. Koti oli joukko paikan herättämiä ajatuksia, jotka olivat sidoksissa toisiinsa kuin kangaspuiden langat.”
Lukija yllätetään kirjan alkulehdiltä ihan sen viimeisille lehdille, ja Hietalan kyky koskettaa lukijaa tarinallaan, on aivan erityislaatuista.
Minäkin tykkäsin erityisesti myös tuosta lapsuuden lennokinrakennuskilpailusta! Se oli minusta kirjan koskettavimpia kohtia!
Hotelli Tulagi on kirjoitettu elävästi ja mielenkiintoisesti, sekä kaikesta näkee että asioihin on hyvin perehdytty.
Tykkään itse lentokoneista (varsinkin II maailmansodan aikaisista) ja Heikki kuvaa realistisesti lentämistä, ilmataisteluja jne.
Kun aloin lukemaan Hotelli Tulagia, yllätyin että se oli niin monisyinen.
Toimintaa, huumoria, draamaa ja mystiikkaa…
Siiinä on vähän kaikkea hyvässä paketissa ja pari niin yllättävää käännettä jotka tuli ihan puun takaa.
Hotelli tulagi oli melkein tätydellinen kirja, itse jäin vähän kaipaamaan kuvia koneista jotka kirjassa vierailevat, mutta nehän tarvittaessa sai googletettua hyvin nopeasti.
Tykkäsin kovasti ja suosittelen kaikille
Käytin lukemiseen useamman päivän (pari lukua illassa) varsinkin loppupuolella kun alkoi tuntumaan että hitto kun tämähän loppuu kesken ja lopussa sai oikeasti jännittää kuinka se tarina loppuu, hyvin vai huonosti.
Lisää odotetaan ja minä kyllä luen kaikki jotka vaan käsiini saan.
Taitavaa!
Parhaat kirjat ovat niitä, joiden ei toivoisi loppuvan koskaan!
Yhtenä iltana kaipasin jotain helppolukuista, ajattelin että lukaisempa Hotelli Tulagin. Kuvittelin lukevani sen illassa tai kahdessa, ajattelin että se on varmaan ihan kiva ja kiinnostava mutta tuskin sen enempää. Voi miten väärässä olin, ja tunnustan sen ilomielin! Kyseessä ei todellakaan ole mikään kevyt välipala vaan huikean hieno ja koskettava kertomus, joka vaatii paneutumaan jokaiseen sanaan.
Kirja liikkuu usealla eri aikatasolla kertoen Jack McGuiren elämäntarinan. Sen nykyhetki on 1950-luvun vaihde, muutama vuosi toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Jack on perustanut hotellin Salomonsaarille ja yrittää tehdä paikasta itselleen kodin. Eräänä päivänä hänen ovelleen saapuu Kay Wheeler. Kay haluaa kuulla totuuden aviomiehensä Donin kuolemasta, miehen joka oli sodassa Jackin aisapari. Jack ei voi muuta kuin palata sotavuosiin ja myös sitä kauemmas, lapsuuteen asti. Kaylle hän voi kertoa perheestään, kotoa karanneesta veljestään, omasta taistelustaan lentämisen halun ja maatilan jatkamisen velvollisuuden välillä, sodasta ja epävarmuudesta kuka palaa lennolta elossa. Kahden yksinäisen ja surullisen välille kehittyy tunteita, joiden seuraaminen ei ole ollenkaan yksinkertainen juttu.
Hän kohotti maljan itselleen ja onnitteli jälleen arkuuttaan siitä, että se oli vienyt voiton hänen muista vaistoistaan. Jälleen kerran hänellä oli ollut mahdollisuus avata sydämensä ja saada itselleen joku jota rakastaa, mutta se mahdollisuus oli mennyt eikä paluusta ollut juuri toivoa. Hän sätti rohkeuttaan siitä, että se petti hänet aina tärkeimmissä paikoissa, ja hän tiesi, että hänen piti taas kerran ryhtyä harjoittamaan mielentyyneyttään ja kykyään pärjätä yksin. Se tuntui kipeältä, siltä kuin hänen sydämensä arpikudos olisi revitty taas auki.
Hän tiesi kuitenkin selviävänsä. Hän oli selvinnyt ennenkin, joten niin nytkin.
Ainoa miinuspuoli kirjassa on se, että takakansi lupaa Jackin kuuntelevan “sodan runtelemien hotellivieraiden tarinoita”. Näitä vieraita on vain muutama, olisin kaivannut heitä lisää. Herra Wallacen vierailu on yksi ehdottomista lempikohtauksistani, se on niin koskettava ja kaunis. Olisin mielelläni lukenut monesta muusta henkilöstä, joka tulee syrjäiselle saarelle etsimään ja löytämään kuka mitäkin. Saaren maisemat ovat sen verran eksoottiset, että olisin mieluusti viettänyt enemmän aikaa kirjan nykyhetkessä. Ehkä taistelulentokuvauksia olisi voinut olla vastaavasti hitusen vähemmän, vaikka en pitänytkään niitä tylsinä tai niiden lukumäärää liiallisena.
Hyvää Hotelli Tulagissa on oikeastaan kaikki. Jack on sympaattinen hahmo, jonka maailmaan on helppo sujahtaa mukaan. Pidin myös muista hahmoista, hämmästyttävää kyllä mutta kukaan ei ollut ärsyttävä. Hahmot ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kaikki uskottavia. Heihin myös tutustutaan paremmin kuin pintaraapaisulla, mikä tietysti tuo syvyyttä sekä heihin että tarinaan.
Mielestäni kirja on hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Jackin lapsuus- ja nuoruusaika, sotakokemukset ja nykyhetki vuorottelevat sujuvasti. Tapahtumapaikat ovat nekin todella vaihtelevia eri puolilla maailmaa. Tässä tapauksessa hahmojen ja paikkojen moninaisuus on etu, sillä mikään ei ylikorostu vaan kaikki limittyy yhteen ja tuntuu kuuluvan tarinaan.
Hotelli Tulagi on kirja jota suosittelen ihan kaikille. Se on tunteita herättävä mutta ei ylisentimentaalinen. Jackin elämän muuttuminen, suunnan katoaminen ja itsen uudelleen etsintä ovat koskettavaa luettavaa. Lukiessa koin tunteita laidasta laitaan, välillä itketti tai tuntui muuten surulliselta, välillä nauratti, toisinaan jännitti, joskus suututti.
Kiitos arviosta, Henna! Minäkin tykkäsin siitä, että aikaa ja paikkaa vaihdettiin niin usein. Eniten tykkäsin kuitenkin kohtauksista ihanassa, eksoottisessa hotellissa. Upea kansikuva kuvaa sitä tunnelmaa hyvin!
Lyhyesti arvioiden Heikki Hietalan romaani Hotelli Tulagi oli viihdyttävä ja helposti luettava teos josta saa tarttumapintaa, vaikka lukija ei ite olisikaan millään muotoa perillä sota-aiheista tai lentämisestä. Lukemisen arvoinen.
Pidemmin arvioiden: Vaikka itse ymmärränkin lentokoneista, sotimisesta tai sotahistoriasta yhtä paljon kuin amish ymmärtää informaatioteknologiasta, oli ilahduttavaa huomata että omaan makuuni vähemmän kiehtovasta aihepiiristä huolimatta teokseen oli saatu myös ulottuvuutta joka teki Tulagin lukemisen arvoiseksi.
Pidin siitä, että henkilöhahmoja oli teoksen pituuteen ja aihepiiriin suhteutettuna järkevä määrä, eikä lukiessa tullut kertaakaan tuntemusta että käsissä olisi ollut romaanin sijasta Uudenmaan puhelinluettelo.
Hyvä puoli oli myös se, että henkilöhahmoja kuvattiin tarpeeksi jotta niihin sai jonkin verran syvyyttä, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että teos olisi alkanut vaikuttamaan ensisijaisesti ihmissuhderomaanilta.
Toki teoksessa oli kerrottu ja kuvattu myös ihmissuhteita, mutta näistä varsinaisista romansseista ja romanssihaaveisista ihmissuhdekuvauksista en paljoa irti saanut. Tästä tuskin voi teosta suoranaisesti syyttää, koska romaanien ihmissuhdekuvauksissa saatan olla vain suhteettoman vaativa. Omat suosikkiromaanini ovat lähes kaikki olleet ihmissuhderomaaneja, joissa on koko kirjan verran rakennettu ja kuvattu henkilöhahmoja, joten on selvää että tällaisissa teoksissa ihmissuhdekuvauksien taso on paljon syvällisempi ja koskettavampi kuin teoksessa, jonka pääpainopiste on kuitenkin muualla.
Vaikka ihmissuhdekuvaukset jäivätkin hieman valjuiksi, oli dialogeissa ja suhdekuvauksien merkityksessä kuitenkin hyviä ajatuksia, joista pystyi saamaan kiinni. Esimerkkeinä Jackin kyvyttömyys ilmaista tunteitaan oli hyvä esimerkki siitä, että loputtomiin jos kaikkea viivyttelee, ei mitään tule koskaan saavuttamaan. Jackin ja hänen isänsä välisessä dialogissa taas oli kiinnostavana teemana se, että elämää täytyy uskaltaa myös elää ja on parempi tajuta se ennen kuin elämän kirja kääntyy viimeiselle sivulleen.
Teos kuvaa monin paikoin erilaisia lentämiseen, lentokoneisiin ja sotimiseen liittyviä asioita, joista ainakin itselleni tuli tuntuma että teoksen miljöön rakentamiseen on käytetty paljon aikaa ja huolellista perehtymistä. Tämän ansiosta teoksen maailmaan on lienee helpompaa uppoutua ja päästä sisälle, jos maantieto ja historia on jollain tapaa tuttua. Valitettavasti kirjassa kuvatut paikat ja tapahtumat ovat oman maantiedon ja historian tietämykseni tuntien itselleni yhtä aitoja kuin Hobittien vaellus Tuomiovuorelle, joten en täysin päässyt miljööseen sen vuoksi sisälle. Vaikka en olekaan otollisinta kohderyhmää teokselle, arvostan kuitenkin sitä, että tarinan taustojen eteen oli nähty vaivaa ja tutkimusta.
Omaan makuuni mielenkiintoisimmat piirteet teoksesta löytyi kuitenkin sen filosofisesta ja spirituaalisvivahteisesta ulottuvuudesta. Lyhyet kuvaukset ruumiistairtautumisista, kuolleiden näkemisestä ja enteistä siitä ketkä tulevat pian kuolevat olivat kiehtovia, kuin myös Donin ajatukset kokemusten keräämisestä maallisen materian sijaan.
Loppupäätelmänä Hotelli Tulagi on viihdyttävä ja helposti luettavissa oleva teos, josta pystyy saamaan mielenkiintoisa luettavaa vaikka sota-aiheiset teokset eivät yleisesti kuuluisikaan luettavien kirjojen listalle. Vaikka sen miljöö rakentuukin pääosiltaan sota-aikaan, jäi lopputuntemukseksi teoksesta kuitenkin se, että sotatematiikka on vain vaate johon elämän merkityksen ja tarkoituksen etsiminen olisi puettu. Lopulta kuitenkaan onneaan ei voi ulkoistaa ja ehdollistaa, vaan onni löytyy tässä ja nyt.
Minulle tämä oli ensimmäinen näin selkeästi sodan ympärille rakennettu kirja, jonka olen lukenut, mutta hyvin pysyi maallikkokin kärryillä! Kiitos hyvästä arviosta!
Heikki Hietalan Hotelli Tulagi sai minut miettimään, kuinka tärkeää elämässä ovat intohimon kohteet. Hotelli Tulagin päähenkilöllä Jack McGuirella – ja uskaltaisin väittää että myös kirjan kirjoittaneella Heikki Hietalalla – ne ovat lentokoneet.
”Hän avasi silmänsä vasta, kun joku sanoi: ”Voi Saakeli, katsokaa miten se kohoaa!” Jackin piti etsiä konetta katseellaan, sillä se oli paljon korkeammalla kuin hän oli kuvitellut. Se porasi reikää taivaaseen, se nousi kuin mehiläinen hurjassa korkkiruuvikierteessä. Se nousi sakkausta uhmaten viiteen metriin, sitten kymmeneen, sitten viiteentoista ja lopulta yli kahteenkymmeneen metriin väkijoukon toljottaessa suut auki.”
Rakkaus lentokoneisiin on vahvaa jo Jackin ollessa koululainen Nebraskan Wintonissa, ja Hietala kirjoittaa koskettavasti pikkupojan haaveista ja sinnikkyydestä. Kappale, jossa Jack voittaa itse tekemällään lennokilla rikkaan kaupunkilaislääkärin pojan lennokkikilpailussa, on mielestäni kirjan parhaimpia. Kuinka tärkeää tuollainen hetki voikaan pikkupojille olla, ja miten pitkälle se voi kantaa.
Viimeistään tästä eteenpäin kaikki Jackin elämässä pyörii lentokoneiden ympärillä. Hänen tulevaisuudensuunnitelmansa ja kaikki päätöksensä tähtäävät siihen, että hänestä tulee hävittäjälentäjä. Unelmia ei tuhoa edes se, että Jack menettää sodassa lentokonemekaanikkona työskennelleen Tony-veljensä, joka haaveili niin ikään lentäjäksi ryhtymisestä.
Lopulta Jackista tulee taitava hävittäjälentäjä, ja hän päätyy toisessa maailmansodassa Tyynellemerelle taistelemaan ystävänsä Donin rinnalla japanilaisia vastaan.
Hotelli Tulagin takakannen mukaan Heikki Hietala on osallistunut Suomen ilmavoimien historiikin toimitus- ja käännöstyöhön. Asiantuntemus näkyy, sillä vaikka en missään nimessä ole oikea henkilö arvioimaan sota- tai lentokonefaktojen paikkaansa pitävyyttä, kirjoittaminen on erityisen varman tuntuista sotakohtauksissa. Olen lukijana vakuuttunut, että Hietala tietää, mistä hän kirjoittaa. Itse en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut lentokoneista tai sotakirjallisuudesta, mutta sota- ja taistelukuvaukset oli kirjoitettu sen verran kansantajuisesti että ne kiinnostivat minua.
Sota on täynnä menetystä ja surua. Mutta samalla se on organisoitu kummallisen arkisesti. On kahvitaukoja, on työvuoroja, on lomia. Kuin sairas, sairas työyhteisö, jossa ihmiselle luontainen tapa organisoida asioita saattaa auttaa pitämään järjen päässä kaiken järjettömyyden ja epäinhimillisyyden keskellä. Sodan edetessä Jack menettää veijarimaisen ystävänsä Donin ja sen myötä mielenrauhansa. Donin kuolema tulee esille jo heti kirjan alussa, mutta hän on yksi kirjan tärkeimmistä henkilöistä eikä vähiten sen vuoksi, että Jack ja Donin entinen puoliso Kay rakastuvat toisiinsa.
Hotelli Tulagissa siirrytään ajasta ja paikasta toiseen, ja tämä rakenne toimii. Itse tykkäsin eniten kohtauksista Jackin lapsuudessa sekä sodanjälkeisillä eksoottisilla Salomonsaarilla, jotka sijaitsevat Australian ja Papua-Uusi-Guinean länsipuolella.
Jack näkee paratiisimaisen Tulagin saaren jo sodan aikana palatessaan jälleen yhdestä hyökkäyksestä:
”…viidakon tuuhean lehtikatoksen kätköistä pilkisti pieni plantaasi. Hän hujahti sen yli hetkessä, mutta näky syöpyi hänen mieleensä. Plantaasin päärakennus oli valkoinen, kaksikerroksinen ja siirtomaatyylinen, ei kovin iso mutta ei mikään mökkikään. Sen lisäksi näkyi pari vajaa, pitkälle veteen ulottuva rikkinäinen laituri ja säännöllisin välein istutettuja suorarunkoisia palmuja. Paikka tuntui huokuvan rauhaa ja tyyneyttä keskellä kylmää, teräväreunaista ja teräksistä maailmaa.”
Tähän ihanaan paikkaan Jack palaa vuosikausia sodan jälkeen huomattuaan, ettei hän löydä omaa paikkaansa kotoaan tai edes kotimantereeltaan. Hän myy osuutensa perheensä maatilasta ja perustaa Tulagin saarelle hotellin. Kukapa ei haaveilisi vastaavasta! Hotellin pyörittämisen arjesta olisin mielelläni kuullut lisääkin. Kokki Wilma tekee saaren herkullisinta ruokaa. Majoista on upea näkymä turkoosina kimaltelevaan mereen. Palmut huojuvat lämpimässä tuulessa, ja jääpalakone on luksusta.
Elämä ei ole kuitenkaan helppoa Tulagissakaan. Sodan kauheuksia ei voi pyyhkiä pyyhekumilla elämästä pois. Koti voi tuntua ihan muulta kuin kodilta. Jokaisella on omat murheensa, ja sydän voi särkyä paratiisissakin:
”Jonain aamuna et ajattele häntä enää ensimmäiseksi vaan vasta toiseksi. Vähän myöhemmin hän alkaa kirvellä vasta varttia sen jälkeen kun heräät, ja jonain päivänä selviät lounasaikaan asti ennen kuin muistat hänet. Ja viimein koittaa sekin päivä, kun ajattelet häntä vasta viideltä iltapäivällä ja silloinkin ohimennen. Mutta koskaan ei tule sitä päivää, että menisit illalla nukkumaan ajattelematta häntä.”
Suru toisensa perään Jack sinnittelee eteenpäin ja etsii onneaan, niin kuin jokainen meistä. Mutta milloin lopettaa etsiminen, jos onnea ei tunnu löytyvän kenestäkään tai kotia mistään? Pitäisikö elämään pystyä suhtautumaan kuin kalaretkeen:
”Sinä päivänä ei tullut kalaa, mutta he eivät juuri välittäneet siitä. Auringonpaiste, hyvä seura ja Wilman eväspussi riittävät enemmän kuin hyvin.”
Luin jokin aika sitten lehdestä, että sota-aiheista kirjallisuutta on julkaistu maailmalla yli 10 000 nidettä. Uskomaton luku. Tuossa luvussa on kyse nimittäin vain tietokirjallisuudesta. Oletan kovin yksioikoisesti, että aiheen täytyy todella kiinnostaa miehiä ja että noiden teosten kirjoittajat ovat enimmäkseen miehiä. Kaunokirjallisella puolella on sotakirjallisuuden kaanoniin kuitenkin Suomessa liittynyt isoja naisnimiä kuten vaikkapa Katja Kettu ja Sirpa Kähkönen, mikä on loistavaa. Loppujen lopuksi sodassa on aina kyse perimmäisistä asioista, ja siksi se lieneekin niin elokuvien kuin kirjallisuudenkin aiheena kiinnostava.
Minua sota-aiheinen elokuvatuotanto tai kirjallisuus ei ole kuitenkaan koskaan puhutellut. Siinä asetetaan väistämättä katseluetäisyydelle väkivaltaa, tuhoa ja julmuutta, joita minun – tällaisena ihmisenä kuin olen – on vaikea niellä. Hajottamisen ja tuhoamisen maailma tuntuu liian miehiseltä, jotta löytäisin siitä itseni tai kosketuspintaa ylipäätään. Näissä lähtökohdissa toiseen maailmansotaan Tyynellemerelle sijoittuva Heikki Hietalan esikoisteos Hotelli Tulagi ei ole kirja, johon olisin omaehtoisesti tarttunut.
Ensimmäiset kuutisen kymmentä sivua hainkin syvempää motivaatiota lukea romaania, jonka dialogimuotoinen aloitus ei ole mielestäni kirjallisuuden onnistuneimmasta päästä. Moni lukija on armoton. Vain viettelevä aloitus saa faninsa. Mutta lukiessani sitkeästi pidemmälle jotakin tapahtui minussa. Olen oman aikani lapsi, eivätkä minun aikaani kuulu menetyksen ja kuoleman pelko isänmaan puolesta. Samaistuminen – tunne jota loppujen lopuksi me jokainen lukiessamme haemme – kirjan lentäjäpoikiin ja sotasankareihin ei siis ollut helposti mahdollista. Sodan taiteellisessa kuvastossa on kuitenkin yksi tv-sarja, johon olen seuralaisena vahingossa uppoutunut: legendaarinen vuonna 2010 valmistunut HBOn Tyynenmeren taistelutoverit (The Pacific). Sarjan kerronnallinen tapa ja erinomainen amerikkalaisnäyttelijä James Badge Dale haavoittuvana ja surumielisenä Robert Leckienä jättivät muistijäljen, johon Hotelli Tulagin maisemat vähitellen pääsivät tarttumaan. Lukukokemus kasvoi ja lähentyi minua. Koska Tulagi on syvästi visuaalinen romaani ja Taistelutoverit kertoi samaa Tyynenmeren amerikkalaistarinaa, limittyivät näiden kahden raamit mielessäni toisiinsa. Kirjasta tuli minulle vähän enemmän totta, ja sen paikoin stereotyyppinenkin maailmankuva sekä yllätyksetön rakkaustarina asettuivat notkeammin uomiinsa.
Kirjallisuudessa voidaan kertoa tarinoita tai luoda ja muovata kieltä. Täydellinen kirja pystyy molempiin. Nyt digitaalisena aikakautena kirjallisuuden tehtävä on enemmän kuin ehkä koskaan terävöittää ajatusta ja näkemyksiä verbaalitasolla sekä vireyttää kansalliskieltämme. Jos Tulagi ei painikaan tässä sarjassa eikä kapua kielelliseen vuoristorataan, yltää se kunnioitettavaan tarinankerrontaan. On mielestäni aina pieni ihme, että joku pystyy synnyttämään mennyttä maailmaa ilman omakohtaista kokemusta. Hotelli Tulagin vahvinta antia on sen historiallinen ja maantieteellinen syvyys. Näillä antimilla Heikki Hietala on synnyttänyt erinomaisen sotaromaanin, jossa teemana ei ole enää itse sota vaan se, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän ei osaa laskea menneisyydestään irti ja tarttua hetkeen. Teemana se lienee yksi universaaleimmista.
Kirjallisuuden vahva tehtävä on myös toimia moraalinvartijana tai peräänkuuluttaa moraalin puuttumattomuutta. Sota tarjoaa jämerän pohjan tällaisille pohdinnoille, ja Tulagillakin on hetkensä. Tässä yksi minut pysäyttänyt repliikki:
Don tönäisi Jackin vähän kauemmas. ”Hänellä on vuoronumero, ja sinulla, ja minulla, etkö tajua? Hänen numeronsa huudettiin, etkä sinä olisi voinut auttaa häntä mitenkään. Jos hän ei olisi menettänyt päätään, niin sitten hän olisi taittanut niskansa kuopan pohjalle, tai ehkä japsit olisivat ampuneet häntä huomenna kenttätykin kranaatilla kukkuloilta. Etkä sinäkään voi tietää, onko joku sankarillinen tehtaantyttö niitannut juuri tänään valmiiksi Zeron, joka ampuu sinut alas viikon päästä, jahka se saadaan laivattua Rabauliin! Joten mitä sinä oikein tunteilet? Ei sitä voi tietää, milloin sattuu mitäkin, ja kaikki kuolevat joskus.” (s. 90)
Jonkin verran terävyyttä olisin toivonut romaanin näkökulmiin. Paikoin kerronta hyppii päähenkilön näkökulmasta toiseen ihmiseen, mitä kaunokirjallisuudessa ei suinkaan katsota tehokeinoksi, vaan heikkoudeksi. Tulagi on lentäjä Jack McGuiren tarina, mutta yhtäkkiä kesken kappaleen näkökulma saattaa sukeltaa Kayn tai Donin päähän – kuin kameramies siirtäisi linssinsä henkilöstä toiseen. Tämä sekä tapahtumien ajallinen hyppiminen rikkovat tarinan kaarta ja aiheuttavat silloin tällöin lukijalle turhaa navigointia tarinan kronologiassa.
Parasta lukemisessa on pääseminen toisenlaisiin maailmoihin. Ilman Hotelli Tulagia ei minunlaisenikaan pasifisti olisi voinut kurkistaa 40-luvun Tyyneenmereen. Omalta mukavuusalueelta poistuminen on lukiessakin suotavaa, jopa kehittävää. Tulagi pisti minut vilkaisemaan kouluvuosilta loistavasti unohtunutta maailmankarttaa, ja nyt tiedän taas, missä ne Salomonsaaret sijaitsevat.
Lopuksi haluan antaa ruusun romaanin poikkeuksellisen kauniille kannelle.
“On mielestäni aina pieni ihme, että joku pystyy synnyttämään mennyttä maailmaa ilman omakohtaista kokemusta. Hotelli Tulagin vahvinta antia on sen historiallinen ja maantieteellinen syvyys.” Kyllä – juuri näin! Kiitos syvällisestä, moniulotteisesta ja todella ansiokkaasta arviosta, Tanja! Ja tuo kansikuva: Ah, se on niin ihana!!! Ja minusta ohjaa lukukokemusta aika merkittävästi ja oikeaan suuntaan.
Hotelli Tulagi kertoo tarinan Jack McGuiresta, hävittäjälentäjästä, joka palvelee Tyynellämerelle toisessa maailmansodassa. Jack tulee maalaisperheestä, jossa hän on elänyt lapsuutensa herran nuhteessa, ankaran isän valvovan silmän alla. Jack on arka ja konflikteja välttävä nuori, jonka on vaikea puhua tunteistaan, kun taas hänen kaksoisveljensä Tony on rasavilli, jolla on vahva oma tahto, jonka ansiosta Tony päätyy myös karkaamaan kotoa. Vastuuntuntoinen Jack kaipaa veljeään ja koittaa paikata menetyksen vanhemmilleen myötäilemällä kaikkia heidän toiveitaan. Kun sota syttyy, Jack kouluttautuu hävittäjälentäjäksi ja hänet lähetetään palvelemaan Tyynellemerelle.
Palveluksessa Jack tutustuu Don Wheeleriin, suupalttiin maailmanmieheen, joka on itsevarma ja äänekäs. Heistä tulee läheisiä ystäviä ja toistensa siipimiehiä. Sodan päätyttyä Jack palaa kotiin ja suunnittelee ottavansa vanhempiensa maatilan haltuunsa. Siviilissä tuttu irrallisuuden ja rauhattomuuden tunne palaa, eikä jätä Jackia rauhaan. Jack muuttaa takaisin Tyynellemerelle ja perustaa sinne hotellin, jonne voi rauhassa piiloutua maailmalta. Elämä sujuu rauhallisesti omissa uomissaan, kunnes eräänä päivänä saarelle saapuu Kay, Jackin siipimiehen Donin vaimo.
Tarina hyppii eri aikatasoissa kuljettaen lukijaa Jackin nuoruusvuosista maatilalla, toisen maailmansodan pyörteisiin Tyynellemerelle ja sieltä takaisin Amerikkaan. Tämä aikahyppely pitää lukijan mukavasti valppaana
Kirja on kokonaisuudessaan mukavan kompakti, mutta omasta mielestäni tämäkin kirja olisi hyötynyt kevyestä siimaleikkuroinnista 
Kirjassa on muutama “tarina tarinan sisällä” -osio, jotka eivät mielestäni edesauta juonen tai henkilöhahmojen kehitystä, joten olisin jättänyt nämä osat pois, vaikka ne olivatkin ihan mielenkiintoista luettavaa.
Kirjan ehdottomasti parasta antia on Jackin ja hänen parhaan ystävänsä Donin välinen yhteys ja jännite. Siinä missä Jack on levoton, eikä tunnu löytävän omaa paikkaansa maailmassa, Don on kuin maailman omistaja – hän on sinut itsensä ja ympäröivän maailman kanssa, eikä ole lainkaan kiinnostunut mitä muut hänestä ajattelevat. Don muistuttaa rohkeudessaan ja suorapuheisuudessaan paljon Jackin kaksoisveljeä – tämä tuskin on sattumaa.
Kirjasta paistaa kilometrien päähän Hietalan antaumuksellinen ja ansiokas syventyminen toisen maailmansodan tapahtumiin ja lentokalustoon. Minua harmitti välillä ristiriita kirjan veitsenterävän sisällön sekä kirjan kielen välillä. Kieli tuntui välillä hiukan tönköltä, sanavalinnat oudoilta ja dialogi epäluontevalta. Tämä saattaa toki johtua siitä, että kirjan alkuperäiskieli on englanti, josta se on myöhemmin suomennettu. Myös Jackin yliluonnolliset kyvyt jäivät minusta hiukan päälleliimatun oloisiksi, eikä niillä ollut suurtakaan merkitystä kirjan tapahtumiin – se saattaa tosin selittää osin Jackin vetäytyvää luonnetta. Hietala on muuten tehnyt Renny Harlinit ja tiputellut Suomi-viittauksia kirjansa sivuille.
Kirja on mukavaa vaihtelua ja aihe on erittäin mielenkiintoinen, jopa opettavainen. Monet ovat ylistäneet kirjaa estoitta – itse en täysin lukeudu tähän porukkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi monet pitävät kirjasta. Haluan antaa erityiskiitoksen kirjan mielettömän houkuttelevan kannen suunnitelleelle Satu Kontiselle!
Kyllä: Donin ja Jackin ystävyys oli kiinnostava, vaikka en siitä omassa arviossani kirjoittanutkaan. Kaikki ei mahdu yhteen tekstiin ja on kiinnostavaa nähdä, mitä kukin meistä nostaa esiin!
Hotelli Tulagi, eteläisen Tyynenmeren kaunein helmi
Heikki Hietalan romaani Hotelli Tulagi on viehätysvoimainen teos. Luin sen kahdesti: ensin kiirehtien tapahtumasta toiseen, sitten hitaasti tutkaillen. Keitä nämä ihmiset ovat, mitä he tekevät ja mitä elämästä ajattelevat ja miten elämäänsä elävät. Luin viime vuonna ilmestyneen Seppo Raudaskosken suomennoksen, en vuonna 2010 ilmestynyttä englanninkielistä alkuperäisteosta. Ja koska teos oli minulle tuntematon, uppouduin siihen avoimin mielin ja hankkimatta taustatietoja siitä tai kirjailijasta.
Kirjan päähenkilö on Jack McGuire, lentäjä, joka osallistui toiseen maailmansotaan Tyynenmeren saarilla. Sotaa ennen hän oli koululainen ja maatalouden opiskelija Nebraskasta, sen jälkeen oli maatalouden opiskelija, joka keskeytti opintonsa ja toteutti Suuren suunnitelmansa perustamalla Hotelli Tulagin Salomonsaarille. Romaani kertoo hänen vaiheistaan, kehityksestään ja ihmissuhteistaan.
Kirjan kansiliepeessä luonnehditaan teosta elokuvamaiseksi, minulle se näyttäytyi lisäksi ja ennemminkin View-Master-kiekon kaltaisena kuvakavalkadina. Tämä ei tarkoita pysähtyneisyyttä vaan toisiaan seuraavia lukukokonaisuuksia, kolmiulotteisuutta ja värikkyyttä. Se tarkoittaa myös arkisuuden yläpuolelle asettumista: vaikka kirjassa kuvataan rankkojakin kohtauksia – kuolema ja haavoittuminen ja itsetuho ovat vahvasti läsnä suuren osan aikaa – elämän karuus ei lannista lukijaa. Jonkinlainen keveys ja ilmavuus hallitsevat kerrontaa, niin tiivistä ja täsmällistä kuin se onkin. Täsmällisyys luo myös luotettavuutta, uskon, että tosiasiat ovat tosia, vaikken historiaa tai maantiedettä noilta osin kovin hyvin tunnekaan. Kyse ei ole mielestäni maagisesta realismista, mutta jonkin sortin maagisia hippuja tekstiin on siroteltu…
On viehättävää, että monissa kohdissa ja useiden henkilöiden avulla tuodaan näkyvän fyysisen maailman lisäksi silmin havaitsematon, yliluonnolliseksi luonnehdittu maailma. Kuolleet palaavat keskustelemaan elävien kanssa, tulevan aavistaminen on osa sodasta selviytymistä. Olennaisin tämäntyyppinen ominaisuus on Jackin sukuperimä enneuniin ja erityisesti kyky nähdä valokuvissa varjo sellaisen henkilön kohdalla, joka kuolee pian.
Jackin työpariksi lennoilla tulee Don Wheeler – miten hauska nimi hänellä onkaan! Herra Kaartelija on lentäjistä taitavin ja hurmaavin, ja tietää sen itsekin. Hänen mottonsa on nauttia elämästä, niin kauan kuin sitä kestää, ja hänen filosofiansa mukaan se kestää juuri niin kauan kuin määrä on: lähtöjärjestys on laadittu ja luotiin on kirjoitettu sen ihmisen nimi, jolle se on tarkoitettu. Donin ja Jackin välille sukeutuu monta keskustelua ja väärinymmärryksiäkin, kun he pohtivat elämänfilosofiansa eroja. Don esittää Jackille aiheellisen kysymyksen: ”Voi hyvä mies, milloin sinä opit pitämään hauskaa silloin kun pystyt ja murehtimaan vasta silloin, kun et muuta voi?” (s. 153)
Jack tutustuu Donin vaimoon Kayhin Donin jo menehdyttyä ja heillä on lyhyt suhde. Se ei kuitenkaan toimi hetkistä kauempaa, kun karismaattinen Don vielä kuoltuaankin hallitsee näiden kahden mieltä. Merkityksellisiä henkilöitä perheen lisäksi Jackille ovat varuskunnan lääkäri Doc Mendel, yhtiökumppani Martin ja Bill Peel. He kukin tavallaan havahduttavat Jackin huomaamaan sen, mitä hänellä on ja opettavat jättämään huomiotta sen, mitä ei ole tai mitä ei ole tarpeen saada.
”Ja lumi taas… et sinä lunta kaipaa. Sinä kaipaat lumessa olevia jalanjälkiä, niitä joita jätit veljesi kanssa kun veditte kelkkaa kotiinpäin ja näitte, että piipusta nousee savua. Mutta se lumi niiden jalanjälkien alta on sulanut kauan sitten, ja vaikka uusi lumi on valkoista ja kylmää ja kiiltelee ihan samalla lailla kuin vanhakin, ei se ole samaa lunta, eivätkä jalanjäljet ole enää tallella.” (s.344)
Hotelli Tulagi on hienovireinen, viisas ja kaunis kirja lentämisestä, ystävyydestä ja oman merkityksellisyyden löytämisestä. Tämä kirja tulee uniin, niihin keveisiin.
Riitta, kuinka ihana ja viisas loppukappale. Kiitos arviosta
Ja Don Kaartelija, voi että, se oli mennyt minulta ihan ohi. Huippunimi tuolle tyypille!
Epäsuositun tuotteen vähittäiskauppiaat
“Se johtuu vain siitä, etten minä viitsisi mainostaa meidän toimialaamme. Tosiasiassahan me kauppaamme kuolemaa. Lentotukialus, tai tämä tukikohta, on meidän tukkumyyjämme. Ja ystävä hyvä, sinä ja minä olemme epäsuositun tuotteen vähittäiskauppiaita. Toimitamme kuoleman yhdelle asiakkaalle kerrallaan. Mutta sen mainostaminen osoittaa minusta huonoa makua. Eivät muutkaan tämän alan firmat, niin kuin vaikka ruumishuoneet ja patologit, mainosta asiakasluvuillaan. ‘Forest Lawnin ruumishuone – olemme käsitelleet heinäkuusta alkaen yli 150!’ Tai ‘Sairaalamme leikkeli tammikuussa enemmän raatoja kuin yksikään toinen Kalifornian keskussairaala!’ Eihän kuulosta sopivalta, mutta noin lehdistö kirjoittelee meidän ilmavoitoistamme.”
Merijalkaväki oli tutustuttanut toisiinsa Donin ja Jackin. Hävittäjälentäjät toteuttivat rooliaan toisessa maailmansodassa, asemapaikkanaan Tyynen valtameren saaret. Sodan jälkeen Jack on kykenemätön elämään kotona Nebraskassa. Hän palaa Salomonsaarille ja perustaa hotelli Tulagin, majatalon, jonne useampikin hotellivieras tulee hakemaan ratkaisua sodan katkaisemille tarinoille, muun muassa Donin viehättävä leski Kay.
Tyyni valtameri toisen maailmansodan aikaan on itselleni tuttu lähinnä muutamien vuosien takaisesta televisiosarjasta The Pacific. Sotahistoriaan muutenkin varsin ohuesti (ja senkin hyvin Eurooppa-keskeisesti) perehtyneenä oli kiinnostavaa päästä retkelle Heikki Hietalan “Hotelli Tulagin” maailmaan. Tuossa kaukaisessa, sadunomaisessa kolkassa oli jotakin kiehtovaa ja sen vetovoima herätti ymmärrystä, vaikka Jack olikin alun perin joutunut sinne varsin synkästä historian oikusta, armeijan palveluksessa. Se herätti ajatuksia, miten sodan kaltainen poikkeustila voi muuttaa ihmistä niin paljon, että paluu tuttuun kotiympäristöön (jonne on koko ajan kaivattu!) tuntuu vaikealta – ja uusi outo ympäristö, jos ei kodikkaalta, niin sopivammalta uuteen elämään.
Jos uskallan mainita, mistä olin hivenen ärtynyt, tai sanotaan mieluummin hämmentynyt, se oli naisroolihahmojen kapeus. Tästä kuulen mielelläni muiden mielipiteitä: olenkohan ainut, joka on kiinnittänyt asiaan huomiota – tai on tätä mieltä!
Onko “Hotelli Tulagi” sotaromaani vai romaani sodasta? Ansiokasta mielestäni on, miten kiihkottomasti se kuvaa sodankäyntiä ja sotaa historian vaiheena. Mieleeni tulee Väinö Linnan tavoite hänen kirjoittaessaan Tuntematonta sotilasta: omien sanojensa mukaan Linna halusi palauttaa kunnian sotilaille ja poistaa sen sodalta. Tästä samasta rivisotilaan näkökulmasta, liikaa ylevyyttä välttäen, toista maailmansotaa tarkastelee myös Heikki Hietala. Ihailen sitä eittämättä suurta taustatyön määrää, jonka tekijä on romaaninsa eteen tehnyt. Onkin todella mielenkiintoista kuulla, miten tarina Tyyneltä valtamereltä päätyi Hietalan luokse – ja vielä ensin englanniksi!
Hotelli Tulagi on hieno, viisas ja lämminhenkinen kirja ystävyydestä sodan kauheuksien keskellä ja sodan jälkeen. On kuin katselisi elokuvaa, kun lukee Hotelli Tulagia. Niin elävästi henkilöt, paikat ja tapahtumat on kuvattu. Hotelli Tulagi on kirja, jonka luen vielä uudelleen nautiskellen ja yksityiskohtiin keskittyen. Ensimmäinen lukukerta meni ahmien, kun oli saatava nopeasti tietää, miten tämän sodan jälkeen itseltään hukassa olevan sotasankarin käy. Oli suuri helpotus, kun Jack kirjan viimeisillä sivuilla päästää irti synkkyydestään ja tarttuu valoon. Lähelle on pitkä matka.
Pidin kirjan rakenteesta. Takaumat antoivat ikään kuin lepohetkiä taistelujen keskelle. Kuvaukset näiden sotasankareiden Jackin ja Donin menneisyydestä ja heidän sekä muiden kirjan henkilöiden elämänkohtaloista toivat syvyyttä kirjaan. Niistä välittyi vahvasti se mikä elämässä on tärkeää.
Arvostan suuresti Heikki Hietalan pitkäjänteistä ja intohimoista työskentelyä Hotelli Tulagin ”rakentamisessa”. Tuloksena on monivaiheinen ja nautittava lukukokemus myös naiselle, joka ei ole aiemmin sotaromaaneihin koskenut.
Nyt kun eilinen kirjailijatapaaminen on ohi, haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette kirjoittaneet kirjastani arvion tänne, ja varsinkin niitä, jotka olivat paikalla eilen Kallion kirjastossa. Tapaaminen oli mieleenpainuva ja mukava tilaisuus, ja oli hienoa saada vastata niin tarkkaan harkittuihin kysymyksiin.
Tulagin matka ensi ajatuksesta kirjaksi vei kauan aikaa, ja monesti ajattelin matkan varrella, että tästä ei tule mitään, ja jos tulee, se ei kiinnosta lukijoita. Onneksi eilinenkin osoitti sen, että asia ei ole näin, vaan että kirjalla on kyky herättää lukijan kiinnostus ja jättää ajatuksia seuraavaankin päivään.
Mainitsen muistaessani, että se Nevil Shute Norwayn kirja josta kerroin, on nimeltään Luottamustehtävä. Se on yksi harvoja teoksia, jonka voin sanoa suoraan vaikuttaneen Tulagin tyyliin.
Kiitos kaikille – palataan keskusteluun vaikka Facebookissa!