23 thoughts on “Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu”
Iiris Laitinen
SATAYHDEKSÄNNKYMMENTÄYKSI SIVUA
Pidän pienestä kilpikonnalapsesta, jolle olisi haluttu syöttää voikukka perhevaistojen herätessä, mutta joka päätyi katkeraan kuolemaan terraarion pohjalle. Pidän naispäähenkilön ihastuksesta Siwan myyjään ja juonen herkullisesta kehittelystä myymälän hyllyjen välissä sekä nuorten replikoinnista kassalla. Pidän nuorten kihlojen kanssa taistelelusta Kultajousen myymälässä ja tytön sormuksen koon vaihtelusta Uimastadikalla käydessä ja kaupungilla kulkiessa.
Silmäily tunnetun näyttelijän kanssa jossain baarissa on hauskasti ja jännittävästi kehitelty. Siinä tulee nuori neito nähdyksi ja itsekin näyttäytyy ja unelmistakin tulee melkein totta.
Kampaamokäynnin jälkeiset kielikuvat ovat omintakeisia ja yllättäviä. Hindumetafora on hyvä.
Kirja rakentuu omassa mielessä novellikokoelmaksi, jonka päärooleissa liikkuvat lukiosta päässeet tai opiskelevat nuoret, joilla on ns. elämä edessä. Camillan pissisporukan normeja, arvoja ja odotuksia valoitetaan naamiohuveissa osuvasti. Naispäähenkilö liikkuu ulkomaillakin. Italialainen ystävä, jolle hän ei koskaan soita, on raikas.
Eläinhahmo otetaan niin koirana kuin kissanakin. ‘Kissan yksityisyys’ on hauska novelli. Vähän kuin Kafkan ‘Muodonmuutos’.
29,5 neliön yksiöön mahtuu paljon iloa, mutta myös surua. Käynti uutta liian suurta mökkiä katsastamassa isän kanssa on harras. Isän lähtö on kauniisti kuvattu. – Unessa ilmestyvän isän sanoihin “Pidä huolta minun tytöstä” on nuorisokirja hyvä päättää.
Pidän kirjasta. Varsinkin sen selkeästä rakenteesta, mainioista juonikehittelyistä ja yllätyksellisyydestä. Teos sekä naurattaa että itkettää. Siinä on oivia metaforia
Rakastan tanskalaisbändiä nimeltä Mew (siinä missä brittibändiä Hurtsia ja kotimaista The Winylsiä!). Haastattelin vuosia sitten Mew’n laulajaa Jonas Bjerreä. Hän sanoi, että musiikkia kuunnellessa saattaa joskus tulla sellainen olo, että joku toinen tuolla jossain ymmärtää minua. Että on toisiakin. Olen miettinyt Bjerren sanoja usein ja mietin niitä aina, kun jokin musiikki onnistuu koskettamaan. Täällä maailmassa on muitakin samanlaisia kuin minä. En tunne heitä, mutta nyt tiedän, että he ovat olemassa.
Tämä kaikki palasi mieleeni luettuani Taina Latvalan uuden kertomuskokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu. Oikeastaan se palasi mieleeni luettuani Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogin arvion Latvalan kirjasta:
”Jokaiseen tarinaan Latvala onnistuu tuomaan jotain tunnistettavaa ja jotain uutta, siten että lukijalle tulee väistämättä hyvä olo. Minä en ole täällä maailmassa yksin, joku tietää miltä minusta tuntuu, ja aina on toivoa.”
Mew’n laulajan sanat kummittelevat mielessäni nyt joka kerta, kun mietin Latvalan kirjaa. Ennen kuin kaikki muuttuu pakottaa miettimään, kuinka paljon meissä kaikissa on samaa. Ainakin meissä samassa paikassa samana aikakautena kasvaneissa. Minäkin valitsen aina Palak Panerin! Minuakaan ravintolan tai etenkään baarin henkilökunta ei koskaan huomaa! Minäkin arastelen hienon kulttuuriväen keskellä! Minäkin olen kulkenut tuota katua! Minäkin voisin tunteaa, toimia, kokea noin! Minäkin ajattelin tuonikäisenä juuri tuolla tavalla!
Tähän Latvala kirjoittaessaan pyrkii. Hän kirjoittaa Minäkertoja-blogissaan näin:
”Tulen aina kovin iloiseksi kuullessani, että kirjani on onnistunut koskettamaan jotakuta lukijaa, herättämään ajatuksia ja tarjoamaan tunnistamisen kokemuksia. Silloin tuntuu kuin olisi syntynyt jonkinlainen silta minun ja lukijan välille.”
Juuri tuttuuden ansiosta Latvalan kertomuskokoelma on mukavalla tavalla arkinen. Tyyli on jännää. Osin äärimmäisen kevyttä ja viihdyttävää. Se naurattaa, sitä on helppo lukea ja ahmia. Päähenkilölle pyörittelee hyväntahtoisesti päätään. Voi että sinua! Samalla se on surumielistä ja raskasta. Kuin ihmiselämä, jossa pienet ja vähäpätöiset hetket ja kysymykset seuraavat valtavia, koko loppuelämän määrittäviä tapahtumia ikuisesti jatkuvassa jonossa. Olen usein miettinyt, miten on mahdollista, että vaikkapa mehupurkin valinta, rakastuminen, pyykipesuaineen loppuminen, suru-uutinen, bussilipun lataaminen ja ystävyyden loppuminen voivat niin sulassa sovussa lomitella toisiaan. Suuren jälkeen tulee aina pientä ja pienen jälkeen aina suurta, emmekä tässä maailmassa pysty kumpiakaan välttämään. Mutta miten ihmeessä ne voivat sopia samaan vuoteen, päivään tai jopa tuntiin, sitä en voi ymmärtää. Tätä Latvalan kertomukset saivat minut jälleen kerran miettimään. Ehkä se on sittenkin tämä tunne, johon kirjassa eniten samastuin.
Latvalan kertomusten päähenkilönä on nuori nainen, jota kohtaan ainakin minä tunsin lukijana sympatiaa. Hän on ajoittain mieleltään epätasapainoinen, aito ja suloinen. Hän on hurjan herkkä, hän ei luota itseensä, ja hän välittää kovin paljon siitä mitä toiset sanovat tai ajattelevat. Se, minkä hän on taipumuksessaan ahdistua ehkä hävinnyt, hän on saanut takaisin siinä järkähtämättömyydessä, jolla häntä rakastetaan. Johnnyn rakkaus on ihanaa, kaiken kestävää, pientä ja suurta. Se näkee olennaisen, ymmärtää, tiskaa, auttaa ja uskoo:
”Hän ei työntänyt minua pois, vaikka pelkäsin sitä. Pahoittelin hänelle persoonallisuuteni eri puolia. Hän myönsi minun olevan vaikein nainen, jonka kanssa hän oli koskaan seurustellut, mutta osittain juuri siksi hän viihtyi kanssani. Kysyin arasti, kehtasinko mennä vielä Kultajouseen ja hakea vanhan sormukseni takaisin. Johnny sanoi, että minä kehtasin mitä tahansa.”
Kirjan lopussa paljastuu myös mahdollisuus todelliseen kauhukertomukseen. Itse en olisi kirjaan tätä äärimmäisen surun mahdollisuutta välttämättä kaivannut. Toteutuuko se, jää lopulta auki. Tapahtuessaan ymmärtäisin kirjan nimen uudella tavalla. Nämä kaikki 17 kertomusta tapahtuivat ennen kuin kaikki muuttui elämässä lopullisesti.
Kaiken samaistuttavuuden ja tunnistettavuuden lisäksi tässäkin kirjassa ja sen päähenkilöissä on myös paljon vierasta. Ehkä tämä onkin kaikkein todellisinta niin lukukokemuksessa kuin elämässä ylipäänsä. Jossain toisessa hetkessä joku voi olla aivan kuin minä, jonkin toisen tilanteen hän kokee täysin päinvastaisesti. Ensin ymmärretään täydellisesti, sitten ei ollenkaan, ja näiden kahden tunteen välillä suunnistamme niin keksittyjä kuin todellisia ihmisiä kohdatessamme. Siinä missä vaikkapa musiikki pystyy jättämään paljon auki, sanojen kanssa on hankalampaa koskettaa koko ajan ja sataprosenttisesti. Sanat paljastavat niin paljon ja ovat niin tarkkoja, että väistämättä löytyy aina myös jotain, jota ei ymmärrä. Silti tämä kirja kosketti minua aivan eri tavalla kuin moni muu.
Latvala on kirjoittajana mielestäni rohkea ja mutkaton eikä tunnu pelkäävän, että hän paljastaisi kirjoittaessaan liikaa itsestään. Johnny sanoisi: sinä kehtaat mitä tahansa.
“Kuin ihmiselämä, jossa pienet ja vähäpätöiset hetket ja kysymykset seuraavat valtavia, koko loppuelämän määrittäviä tapahtumia ikuisesti jatkuvassa jonossa. ” Mietin itse ihan samaa! Ja kommentoin tässä samalla kaikkia arvosteluita, kun sanon että ovatpa ihmiset osanneet ilmaista samoja juttuja, joita itse mietin, mutten hoksannut omassa kirjoituksessani käsitellä. Ja sitten on ihan erilaisia tapoja lukea kuin itselläni. Wau!
On vaikea olla lukijana yhtään minkään muun ikäinen kuin on. Ajat muuttuvat, elämäntilanteet vievät mukana ja lopulta etäännyttävät muinoin nuoren ja elämännälkäisen etsikkoaikaansa viettävän opiskelijan niistä päivistä, jolloin arjessa ei ollut pakollista rytmiä, aikatauluja tai velvoitteita, joista ei yksin voi päättää. Ikä tekee tehtävänsä: huolettomuus on enää muisto ja tulee esille ehkä kymmenminuuttisina hetkinä, kun yksin kotona pudottautuu sohvannurkkaan kännykkä kädessä: mitähän kivaa on jollekin tapahtunut Facebookissa?
Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kertomusten nuorissa – mutta ei selvästikään vielä aikuisissa – sen sijaan huolettomuutta löytyy kantapäästä kilpikonnaan asti. Huolettomuus on väri, jolla 29,5-neliöisen yksiön seinät on maalattu ja jolla lähikaupassa täytetään viikonlopun ostoskori. Huolettomuutta pakataan mukaan matkalaukkuun, ja se on mekko, jota käytetään ystävän juhlissa. Se sopii kaikkien harteille, eikä se paina juuri mitään edes silloin, kun se on paholaisen kolmipiikkinen haarukka, joka piilotetaan taskuun kostamaan mitään käsittämättömille ystäville.
Latvalan kieli on viettelevän helppokulkuista. Ei tarvitse astua harhaan ja nyrjäyttää nilkkaansa. Se on kuin tuttu kesäkatu, jota pitkin kuljettiin iltaisin baariin eikä jaksettu pohtia, monelta aamuherätys luennolle oli. On ihana tunne ymmärtää heti ensimmäisiltä sivuilta, että kirjailija ei yllätä sekasotkuisilla metaforilla tai yritä kohta vieraannuttaa lukijaansa kylmällä kielellä, joka ei otakaan enää vastaan. Tässä sitä kulkee kirjoittajan rinnalla miltei samoin, painottomin askelin. Latvalan teksteissä on jotakin perin intiimiä – kuin kurkkisi luvatta ikkunan takaa toisen kotiin, mutta silti niin yleistä, että tunnistettavuus säilyy. Missä ihmeessä olen tavannut nämä tytöt aikaisemmin?
Ja sitten sen keksin. Nämä neuroottiset, minäkeskeiset raakileet ovat tulleet kotimaiseen kirjallisuuteen rapakon takaa, HBOn kulttisarjasta GIRLS. Hannah, Marnie, Jessa ja Shoshanna – siinähän te taas olette! Näyttämönä samainen minäminä-maailma, itseriittoisuutta ystävyyden hinnalla, ylikorostunutta omien valintojen pohdintaa ja rakkauselämän säälimätöntä vaivaamista. New York on vaihtunut Helsingiksi; samat epätoivoiset taiteilijasielut penkovat ihmissuhteitaan kuin tavaratalon alelaaria. Se myötähäpeä, jonka läpi katson lempeän äidillisesti Lena Dunhamin roolittamaa Hannahia ja hänen jatkuvaa omahyväisyyttään, heräsi eloon Latvalaa lukiessani.
Latvala pudottelee kuitenkin pommeja. Kaiken sen näennäisesti tuskaisen elämänsähläämisen alta löytyy toki tragediaakin, joka asettaa kertomuksille uudet mittasuhteet: kaikenlainen kuolema. Auringon lapsessa karmaiseva totuus paljastuu vasta loppuriveillä, enkä ole aivan varma, voinko antaa tätä Latvalalle anteeksi. Tarinat Kissan yksityisyyden kafkamaista metamorfoosia lukuun ottamatta ovat nimittäin aivan mahdollisia peilikuvia todellisuudesta; näinhän se voisi olla. Mutta Latvalan yritys ontuu ainakin kerran: Kukaan, yksinkertaisesti kukaan ihminen ei synnytä lasta ja unohda sitä kesäauringon häikäisemänä yksin asuntoon itkemään koko raukeaksi päiväksi. Rakkaus omaan lapseen on jotakin niin yliluonnollista. Kaikessa väsyttävyydessään, ahdistavuudessaan ja vaativuudessaan se saattaa sekoittaa vanhemman mielen ja ajaa raiteiltaan lohduttomiin tekoihin, mutta unohtaminen ei vain ole mahdollista. Lastaan ei unohda, vaikka sen kieltäisikin, eikä fiktio voi olla tässä poikkeus, silloin kun se jäljittelee faktaa. Myös fiktiivisen tarinan on oltava uskottava.
Ennen kuin kaikki muuttuu näyttäytyy minulle kaksijakoisena teoksena. Toisaalta henkilöiden epävarmuus ja ahdistuneisuus naurettavan pienten asioiden edessä on kovin sympaattista, niin tavallista kuin vaikkapa rakkaus tuntematonta miestä kohtaan voi olla. Ja sitten jossakin vaiheessa tuo kaikki saa kulmani kurttuun. Miksi minun pitää viettää aikaani näiden ihmisen seurassa, joiden persoona on yhtä ohut kuin Trendi-lehden lukijan toimituksen valitsemista aiheista päätellen? Kenen päiväkirjaa minä oikeastaan tässä luen? Vai olemmeko me kaikki hetken elämässämme tuollaisia väärinymmärrettyjä joutsenen poikasia, ennen kuin elämä opettaa kovemmalla kädellä? Ennen kuin kaikki muuttuu? Olenko minä unohtanut sen mitä minäkin joskus olin ennen kuin minusta tuli näin raskas?
”Ei puhuta ikävistä asioista”, Bea sanoi ja pyörähti ympäri. Hänen mekossaan oli leveä helma, hän oli kuin suoraan 1960-luvulta – vain Coca-Cola-pullo puuttui hänen kädestään. Rabbe kahmaisi hänet syliinsä ja tanssi hänen kanssaan hetken, keinahteli unelmoiden kuin vanhoissa musikaaleissa. Tummansininen meri välkehti taustalla, sama kuu kumotti vedessä ja taivaalla.
”Fly me to the moon, let me play among the stars”, Rabbe lauloi, taivuttaen Beaa kuin vanhojen tansseissa. Toivoin, ettei hän olisi valinnut tuota kappaletta, se toi mieleen entisen poikaystäväni, kuvittelin aina että tuo laulu soisi meidän häissämme. (s. 114)
Latvalan vahvuus on hänen taidoissaan kirjoittaa kuin totuutta. Teoksen helmiä ovat ilman muuta absurdejakin piirteitä saava Kilpikonnan äiti ja hulvaton Kissan yksityisyys. Irtautumalla tavallisesta Latvala piirtää ajankuvaa meistä kaikista kohottamalla järjenvastaisen tai mahdottoman tarinan puhuttelevaksi vetovoimaksi: me voimme aina haluta jotakin, mutta vastuunkantaminen omista haluistamme olkoon jonkun toisen ikävä tehtävä. Voimme löytää rantavedestä ruumiin, mutta tehkäämme kaikkemme, ettei se pilaa illan tulevia juhlia tai muodostu kuvaksi, josta ei koskaan pääse eroon.
Mutta minua tässä kirjassa ei enää ole. Minä olen jo kadottanut yhteyden siihen poukkoilevaan tyttöön. Enää en voi olla edes varma, että olen joskus ollut kaltainen. Latvalan luettuani tunnen vahvasti, että tämä kirja löytää rakastuneimmat lukijansa 20 vuotta minua nuorempien joukosta.
“Latvalan kieli on viettelevän helppokulkuista, kuin tuttu kesäkatu, jota pitkin kuljettiin iltaisin baariin eikä jaksettu pohtia, monelta aamuherätys luennolle oli.” …
Juuri näin! Se on herkullista, mutkatonta ja houkuttelevaa.
Minusta Auringon lapsi on kirjan parhaita kertomuksia! Tietenkään kukaan ei voi unohtaa vauvaa päiväksi yksin, mutta mielestäni tarinassa ei ole tarkoituskaan kuvata todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on. Se on tyyliltään absurdi tarina siinä missä Kissan yksityisyyskin: eihän ihminen oikeasti voi kissaksikaan muuttua. Tulkitsen vauvan unohtamisen jonkinlaiseksi liioitelluksi metaforaksi, joka kuvaa sitä miten pihalla joku voi olla; miten todellisuudentaju ja asioiden mittasuhteet voivat niksahtaa päässä, kun asiat ovat liian hyvin. Tai kun keskenkasvuiseksi jäänyt yrittää elää aikuisen elämää.
Hmm. Tätä mietin pitkään. Että millainen teksti voidaan tulkita absurdiksi, millainen ns. vain todellisuutta peilaavaksi. Kissa-tarinan metamorfoosi on Kafkan jälkeläisille aika peruskauraa, mutta tämä vauvakertomus vähän hankalampi. Miten paljon kirjailijan tulee antaa tekstissään vinkkejä, ettei hänen intentiotaan käsitetä väärin? Jos siis leikitään, että kirjailijan intentiolla on mitään väliä. Itse en lukenut vauvaa minkään metaforana, mutta tulkintoja on yhtä paljon kuin lukijoita. En vain pitänyt tarinasta; se ei ollut reilu lukijaa(kaan) kohtaan.
Entä jos vauvaa ei ollut oikeasti edes olemassa? Jos pariskunta vain kuvitteli sen olevan, toivoi ja leikki, alkoi uskoa siihen? Oikea vauva olisi ehkä ollut liikaa, kun jo kilpikonnakin oli?
No eikä. Teos tahi tarina on epäonnistunut, jos sen merkitystä joutuu noin kaivamaan rivien välistä. Näin minulle on opetettu kursseilla. Kysytään vaikka Petri Tammiselta. Mä en itse asiassa ajatellut näitä kertomusten hahmoja koko ajan samoina tyyppeinä. Luin kirjaa enemmän kuin novelliteosta. En siis miettinyt mitä edellä oli jo tapahtunut. Mutta tämähän tässä kirjassa olikin just se hauskuus kuten sanoit: vähän sellainen sliding doors effekt – yhden tarinan merkitys heilahtelee tai jopa muuttuu, jos kirjaa katsoo kokonaisuutena tai jokaista kertomusta omana, itsenäisenä taideteoksenaan. On se Taina ovela!
Totta, merkitystä ei pitäisi joutua kaivamaan rivien välistä. Mutta en kokenutkaan sitä sieltä kaivavani, luin ihan eri vaihde päällä: antauduin absurdille, heittäydyin hulluuteen. Siksi loppuratkaisu toimi minulle, onnistuin hieman huikentelevaisesti hyväksymään sen. Mutta hei Tanja, just effektissähän on effektiä, koska se on odotusten vastainen ja normienglannin muotoa omaperäisempi, ei siis kirjoitusvirhe lainkaan!
Mahtava keskustelu! Mulle tulee mieleen Bergmanin Mansikkapaikka, jossa yksi henkilöhahmoista sanoo olevansa aina samaa mieltä kuin se, joka sanoo viimeisen mielipiteen. Niin mulle meinasi käydä. Ja just näin eri tavoin sitä voi lukea samaa tekstiä. Tanja sanoitti tuossa “voinko antaa anteeksi”-kommentissaan hyvin sen tunteen, jonka koin itse lukiessani, mutta samalla ymmärrän toista näkökulmaa. Kiehtovaa!
Jatkona edelliseen, selvennykseksi: tunsin siis itseni siksi elokuvan henkilöksi, joka sanoo olevansa aina samaa mieltä viimeksi äänessä olleen henkilön kanssa, kun molemmat/kaikki ovat niin vakuuttavia.
Tiina Hakala
ENNEN KUIN KIRJA MUUTTUU
Tiedättekö ne piilokuvat, joissa voi nähdä kaksi eri kuvaa riippuen siitä, miten katsoo? Taina Latvalan teos Ennen kuin kaikki muuttuu on kirjana piilokuva: siinä voi nähdä joko romaanin tai kertomuskokoelman riippuen siitä, miten sitä lukee. On selvää, että kertomukset liittyvät yhteen, mutta erikseenkin ne toimivat. Niitä ei yhdistä juoni vaan päähenkilö, joka on välillä äänessä minäkertojana, mutta jota vaihtelevasti tarkastelevat myös kaikkitietävä kertoja tai joku muu henkilöhahmo kolmannessa persoonassa. Ratkaisu on aika nerokas: uuden luvun alkaessa on aina yllätys, missä näistä kolmesta kamerasta palaa lamppu. Ja kyllähän vaihtuvista kuvakulmista jonkinlainen löyhä juonikin kehkeytyy, jos sen juoneksi haluaa lukea.
Lukukokemus oli hämmentävä. Lukiessa tunteeni heittelehtivät riemastuksesta hellyyteen, ärsyyntyneisyydestä epäilykseen. Päällimmäiseksi jäi jonkinlainen säälinsekainen heltymys päähenkilöä kohtaan – kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Tytöksi, naiseksihan hän ei ole onnistunut varttumaan, vaikka yritys on ollut kova. Kameroita vaihtelemalla Latvala piirtää terävän, moniulotteisen kuvan Tytöstä, jonka profiloisin näin: pumpulissa kasvanut pullamössösukupolven edustaja, ikuiseksi isin pikkuprinsessaksi jäänyt ylisuojeltu runotyttö, kunnon curling-vanhempien uhri. Suojelusta hänellä on tosin oma käsityksensä:
Olin aina elänyt turvallista, suojattua elämää. Kukaan ei suojellut minua, minä tein sen aivan itse. (s. 107)
Mutta kenties hän ei vain huomaa jatkavansa isävainajansa työtä: avuttoman pikkutytön eli itsensä suojelua.
Olen toistaiseksi tietoisesti jättänyt lukematta muiden kirjoittamat arvostelut kirjasta, jotta ne eivät vaikuttaisi omaani. (Tämän jälkeen tietenkin luen ne.) Puolivahingossa vilkaisin kuitenkin yhtä blogia, jossa todettiin, että kirjan keskeisin teema on isän kuolema. Itse näen tematiikan jotenkin toisin. Teemana on mielestäni toukkavaiheeseen juuttuneiden keskenkasvuisten aikuisten sätkyttely arkitodellisuuden keskellä, jonka hallitsemiseen ja hahmottamiseen heillä ei kerta kaikkiaan riitä eväitä. Ei isän kuolema Tytöstä tällaista pallohukkaista ole tehnyt, se on vain yksi niistä elämän aiheuttamista kolauksista, joita Tyttö ei kestä. Aivan kuin hänellä ei olisi ihoa lainkaan: kaikki menee läpi. (Ilmaisu on lainattu Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme.)
Juuri Tyttö on se, joka saa minut kerta toisensa jälkeen sekä riemastumaan että heltymään. Tyttö on niin pihalla elämästä, niin pussissa omien runojensa pihamökissä, että kieputtaa kihlasormuksestakin ison kaliiperin farssin, ei tajua juosta pelastamaan hukkuvaa ja osaa olla äitinä korkeintaan kilpikonnalle eikä lopulta sillekään. Kun häneltä kysytään viinin alkuperää, hän vastaa sen olevan Alkosta. Henkilöhahmon profiili on tietenkin tarkoituksellisesti liioiteltu ja kärjistetty, mutta onhan näitä tyttöjä oikeastikin olemassa: filosofian maistereita, jotka osaavat kyllä pitää ”pitkiä, polveilevia luentoja” vaikkapa kilpikonnista mutta eivät saa haetuksi töitä ja jäävät joukossa aina ulkopuolelle. Profiilia ei riitä selittämään isän kuolema vaan pikemminkin mielestäni tämä:
Hän oli lapsena tottunut siihen, että häntä kehuttiin ja rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, mutta tässä kaupungissa vain harvat rakastivat häntä, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa. (s. 91)
Tulkintaani ei sisälly tippaakaan ivaa vaan pikemminkin lämmintä itseironiaa, sillä osittain tunnistan Tytöstä itseni nuorena. Samaistumisen kokemus on terapeuttinen, vapauttava. Tuntuu kuin Latvala tietäisi, miltä minusta on pitkittyneessä toukkavaiheessani tuntunut, ja pukisi suloisesti satirisoiden sanoiksi sen, mitä itse en olisi osannut silloin nähdä saatikka ilmaista. Jos karaistumaton lapsinainen menee aikuisten juhliin, missä hän ei olekaan rajattomasti ihailtu universumin keskipiste, hänestä voi tosiaan tuntua siltä, että kukaan ei rakasta.
Riemastusta minussa aiheutti myös se yllättävä muutos, joka kiepsautti koko kuvion päälaelleen Väliajalla. Yhtäkkinen tyylilajin vaihdos herkän humoristisista, arkisista tilannekuvauksista absurdiin ja jopa groteskiin tarinankerrontaan on tehokas keino ravistella lukijaa: ennen Väliaikaa olin jo varsin tukevasti ehtinyt luokitella kirjan mielessäni tietynlaiseksi, kunnes se ykskaks kokikin samanlaisen hurjan metamorfoosin kuin Tyttö Kissan yksityisyydessä. Vielä karmivampia yllätyksiä seuraa myöhemmin etenkin Auringon lapsessa, jossa Latvala onnistuu ihailtavan minimalistisin keinoin aiheuttamaan kylmiä väristyksiä lukijassa. Auringon lapsen jälkeen näin käsissäni eri kirjan kuin se, jonka olin aloittanut. Tämäkin on kuin piilokuva: ennen Väliaikaa tuijotin vain yhtä kuvaa, kunnes huomasin samassa kuvassa toisen.
Mutta sitten seurasivat Keskeneräinen ja epilogi, jotka kumpikin saivat minut ärsyyntymään ja epäilemään. Kaipa lopun tarkoitus on saada ympyrä sulkeutumaan, mutta minusta olisi ollut parempi jättää se auki. Lopussa on selityksen makua, eikä selitys ole uskottava. Tytöstä tulee ikään kuin nainen, myös sanatasolla. Thaimaassa huiteleva, moottoriveneellä huristeleva, golfia pelaava, tupakkaa tuprutteleva isukki näyttäytyy lukijan silmissä lähinnä pönöttävänä äijätyyppinä, joka jostain syystä glorifioidaan. Tästäkö nyt sitten pitäisi ymmärtää, miksi Tyttö on takertunut isin muistoon eikä ole onnistunut kasvamaan aikuiseksi?
Jos isi on kuin kuningas, on tietysti johdonmukaista, että epilogin poikaystävä on kuin prinssi. Koko epilogi, Pyyntö, vaikuttaa samanlaiselta hattararomantiikalta, jollaisena aluksi luin kirjan ensimmäisen luvun Viimeinen kesä, kunnes seuraavien lukujen valossa tulkitsin sen uudelleen jonkinlaiseksi parodiaksi, hämäykseksi. Epilogin jälkeen tuli kuitenkin sekava olo: Mikä tämä kirja oikein on, kissa vai koira?! Mieleeni hiipi epäilys, olinko lukenut kirjan jotenkin väärin, siitä huolimatta, että jokaisella lukijalla on toki vapaus tehdä oma tulkintansa. Häiritsevää oli kuitenkin se, että en saanut kirjan loppua sopimaan tulkintaani. Siksi se ärsytti. Miksi kummassa kirja päättyy poikaystävän uneen, jossa isä pyytää pitämään huolta tytöstään? Eheytyykö Tyttö Naiseksi turvaamalla jälleen Mieheen, ei seisomalla omilla jaloillaan? Onko hänen suurin saavutuksensa pysyä prinsessana, joka siirtyy isäkuninkaan holhouksesta jalon prinssin hellään huomaan? Mitä ihmeen vanhoilliskristillistä patriarkaalista propagandaa tämä on olevinaan?
Sivulle 175 asti luin kirjan hykerryttävän herkullisena satiirina. Lopuilta sivuilta en satiiria kuitenkaan löytänyt. Ehkä se oli sinne piilotettu ja etsin sitä väärät lasit päässä? Hämmentävää! Tästä huolimatta kirja – se mitä siitä halusin itselleni ottaa – jätti lämpimän, liki onnellisen olon. Onnea on nauttia hetkestä, vaikkapa kirjasta, ennen kuin kaikki muuttuu. Sillä jossain vaiheessa aina kaikki tavalla tai toisella muuttuu, ennen kuin kaikki päättyy.
Piilokuva on hyvä vertaus, kirja näyttäytyy hyvin erilaiselta näkökulmasta riippuen. Muutama lause jossain tietyssä kohdassa saa edeltävät sivut tuntumaan ihan erilaiselta, ja kaikki muuttuu jälleen.
Aivan kuin hänellä ei olisi ihoa lainkaan: kaikki menee läpi. Osuva ajatus tähän. Minä taas pyörittelin mielessäni, että hänellä ei ole selkärankaa. Jotain hänellä selkeästi ei ollut.
Ennen kuin kaikki muuttuu houkuttelee lukijaa epäilemään itseään. Ymmärsinkö nyt oikein? Mistä tässä kirjassa on kyse? Kertomuskokoelma vaihtaa tyylilajia lennosta, jättää loput avoimiksi eikä nimeä keskeisintä hahmoaan.
Minulle kirjan tärkeimmäksi teemaksi nousi ihmismielen ja ihmissuhteiden hauraus. Nuori nainen kulkee kriisistä kriisiin, eikä yksikään kohtaaminen tunnu sujuvan mutkattomasti. Romahduksen syy voi olla niin pieni, että se luo kirjaan arvaamattomuutta. Mahtavana esimerkkinä toimi ihanan absurdi ja koominen Kissan yksityisyys. Hulvaton Onnistuneen kampaajakäynnin jälkeen kuvaa osuvasti ihmisluonteen ailahtelevaisuutta.
Pidin aiemman arvioijan Girls-vertauksesta. Etenkin päähenkilö on välillä yhtä ärsyttävä, itsekeskeinen ja epävarma kuin Hannah ja Jesse – ja sehän tuo kirjaan loistavia draaman aineksia! Myös ihmissuhdekiemurat toistavat samoja teemoja kuin tv-sarjassa. Hahmojen valintoja tuntuvat motivoivan erilaiset pelot, odotukset ja tarve esittää muille jotain muuta kuin oikeasti on.
Pidin etäihastumisen kuvailusta Unelma-asiakkaassa. Tekstissä kuvattiin taitavasti sitä, miten rakkauden kaipuussa on helppo ripustautua haaveisiin ja tulkita ihastuksen joka ikinen ele romanttisesti. Muutenkin teoksessa oli paljon tunnistettavia tilanteita ja ajatuksia ajalta, kun oli itse parikymppinen ja aloittelemassa opintojaan vieraassa kaupungissa. On helppo samaistua Johnnyn haluun suojella herkkää päähenkilöä.
Ennen kuin kaikki muuttuu oli yllättävän vaikuttava lukukokemus. Latvalan tuotanto ei ollut minulle ennestään tuttua, ja odotin jostain syystä kepeämpää chicklitiä. Viimeistelty kieli soljuu kauniisti ja kuljettaa lukijaa mukanaan.
Monitulkintaisuus nostaa teoksen tavanomaisen yläpuolelle. Minusta on aina hyvä merkki, kun viimeisen sivun jälkeen tekee mieli palata taaksepäin ja pohdiskella, ymmärsikö nyt kaiken oikein. Selailla kohtia, joiden merkitys on muuttunut matkan varrella. Tästä kirjasta kehkeytyy varmasti mielenkiintoisia keskusteluja.
Minullekin tämä oli kirja ensisijaisesti mielen hauraudesta! Päähenkilö on niin herkkä, että mikä tahansa, yksi kommentti tai äänensävy saa hänet tolaltaan. Chicklit tuli niin ikään minulle mieleen, mutta tässä oli erilainen tunnelma. Uusi genre-ehdotus: tumma chicklit!
”Yhtenä aamuna sain puhelun vieraasta numerosta. Luulin ensin, että minulla oli salainen ihailija. Soitin takaisin, odotin vähintään läähätystä.
’Pasilan poliisi.’
Sydämeni pysähtyi. Hetken luulin, että joku oli kuollut.
’Teitä epäillään rikoksesta.’”
Se pieni nyrjähdys ajassa. Taina Latvalan novellikokoelma lupaa jo nimessään paljon: Ennen kuin kaikki muuttuu. Pieniä ja suuria tilanteita, koomisia, surullisia, monivivahteisia: uusi kampaus, näyttelijäkuuluisuuden kyttääminen kahvilassa, pelottavat seurapiirikutsut, hukkuneen pelastusyritys kesken juoksulenkin. Usein kertojana on nuori nainen, toisinaan nuori mies. Paikkana Helsinki, lisäksi matkaillaan Edinburghissa tai palataan nuoruuden Pohjanmaalle.
Myönnän, olin aluksi varuillani. Suoraan sanottuna luen mieluummin vakavaa kuin kepeää, mieluiten näiden kahden taidokasta yhdistelyä, mutta sitä osuu harvoin kohdalle. Kun nainen hommaa kilpikonnan selkeästi vauvan korvikkeeksi, kiemurtelin. Mutta luin lisää. Ja aloin tuntea vetoa tätä maailmaa kohtaan, jossa päähenkilö tarkkailee elämää, pintaa pelkäämättä, myös syvemmälle sukeltaen – ja ihastuin.
Eniten riemastuin novellista ”Kissan yksityisyys”. Poliisi ilmoittaa toimittajalle, että tätä epäillään yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittämisestä – kissan yksityisyyden. Polyamoriaa käsittelevän jutun haastateltava on loukkaantunut, sillä artikkelissa vihjataan – luvatta! –, että hänen lemmikillään olisi useita kumppaneita. ”Hän valitti, että hän ja Mussu olivat kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ihmiset olivat kuiskineet heistä kaupassa ja katsoneet Mussua halveksivasti.” Aistin ajan henkeä satirisoivaa äänensävyä. Vastustamattomassa tekstissä absurdit käänteet seuraavat toisiaan, kohti totaalista muodonmuutosta.
Alut ovat usein ladattuja, ja virittävät novellit tehokkaasti liikkeelle: mitä sitten tapahtuu? Kuinka tässä käy? Tosin ”Hukkuneen tarinan” alku tuntui miltei liian hiotulta: ”Sen jälkeen kun hän löysi rantavedestä ruumiin, hän kävi kotonaan suihkussa ja lähti juhliin.” Huh. Mutta tietenkin tämäkin kertomus imaisee mukaansa. Juoni kulkee omassa uomassaan, mutta eniten itseäni kiehtoi se, mistä kerrotaan: suhteesta muihin ihmisiin ja maailmaan, miten se hahmottuu muutosten kautta.
Tarkat havainnot hykerryttävät. Miten ihmiset tekevät pitkälle meneviä (naurettavia) johtopäätöksiä pienistä seikoista: nuori nainen lausuu Strindbergin näytelmän Miss Julie kuten se kirjoitetaan ja sinetöi sivistymättömyytensä nuoren miehen silmissä.
Novellit ovat erillisiä tarinoita, mutta niissä toistuu elementtejä yhteisestä todellisuudesta: Johnny, Bea, sisko, pianonsoitto, tikka masala, (teko)taideteoreettiset keskustelut ja kalpeat sääret. Välillä tarkastellaan parisuhdetta, mutta usein se on taustalla, mies naisen ankkurina, jota hän kaipaa ulkomaailman uhkaavissa tilanteissa. Helsinki on usein vielä vieras, vasta aikuisiän asuinseutu, jota verrataan omaan pienempään kotikylään (Pohjanmaalla). Kontrasti kasvuympäristön ja nykyelämän välillä näkyy myös ihmisissä: ”Hän oli lapsena tottunut, että häntä kehuttiin ja rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, mutta tässä kaupungissa vain harvat rakastivat häntä, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa.” Päähenkilö kokee ulkopuolisuutta, suhteessa alati sulavan itseriittoisiin puolituttuihin. Hän on tunteikas, herkkä, ujokin – eikä juo alkoholia, mikä tietysti eristää aikuisen suomalaisen muista tehokkaasti. Isän kuolemaan viitataan moniaalla, ja lopulta sille omistetaan kokonainen oma tarina.
Lopussa kaikki on siis toisin, joko peruuttamattomasti, tai ehkä hivenen vähemmän vakavasti. Uudesta kampauksestaan riehaantunut, ”uudelleen syntynyt” nainen havahtuu illalla vapautuneen seksiaktin jälkeen huomaamaan, että valloittava ”kevyt pirteä polkka” onkin tätikampaus, ja hän ”muistuttaa 44-vuotiasta germaanisen filologian amanuenssia”. ”Lopulta hän näyttää taas aivan samalta kuin aamulla herätessään, jopa niin tavanomaiselta, ettei kukaan uskoisi hänen kampaajalla käyneenkään.”
Kirja on kyllä omiaan houkuttelemaan tarinoihin koko ajan syvemmälle. Ja tarkkanäköinen. Ja kyllä, juuri noin: minä ainakin aion sanoa kaikki hienot sanat kovaan ääneen ja ihan väärin Hauskaa, miten me kaikki kiinnitämme ihan eri asioihin huomiota. Esimerkiksi tuota alkoholiasiaa en ollut aktiivisesti miettinyt kertaakaan, mutta nyt kun sen sanot, niin siinäpä yksi tapa olla ulkopuolinen monessa tilanteessa.
Kirjailijan kanssa – lukupiirissä on ensi viikolla vieraana Taina Latvala. En ole aiemmin hänen kirjojaan lukenut, joten nyt oli mainio syy tarttua uuteen Ennen kuin kaikki muuttuu – kertomuskokoelmaan.
Kokoelma jakaantuu kolmeen näytökseen, mukana on myös väliaika. Näytösten novelleissa esiintyvät usein samat henkilöt eri tilanteissa ja eri näkökulmissa, siksipä teos tuntuu enemmän romaanilta kuin novellikokoelmalta.
Päähenkilöt ovat aika lailla eksyksissä. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat, ja kaikki se on tavattoman pelottavaa. Lukijana tekisi mieli välillä tarttua henkilöitä olkapäihin, ravistella ja huutaa päin heidän kasvojaan että “uskalla kokeilla, uskalla antaa mennä”. On hämmentävää mutta samalla koskettavaa lukea, kuinka kilpikonnan hankkiminen tai kihloihin meneminen tai kaupassa käyminen yhdessä poikaystävän kanssa saa ihmisen lukkoon.
Usein käy niin, että henkilöhahmo haluaisi jotain tapahtuvan, haluaisi liikettä elämään. Ei isoa muutosta, se on liian pelottavaa. Mutta kukaan ei tiedä, millainen muutos on liian iso. Se selviää vain kokeilemalla, mutta liian moni on liian pelokas kokeillakseen. Moni pelkää, että jos huominen on erilainen niin hänkin ihmisenä on erilainen, ei enää sama. Ja se on pelottavaa.
Tutkailin pitkään ruokalistaa mitään näkemättä. Tilasin samaa mitä aina Suomessakin, tuorejuustoa pinaattikastikkeessa.
Novellit ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kuitenkin tietyllä tapaa samanlaisia. Ne lähtevät liikkeelle rauhallisesti, sitten vauhti kiihtyy vähitellen kunnes loppupuolella tunnelma tiivistyy ja lukija yllätetään. Yllätykset ovat toisinaan pieniä, toisinaan isoja, joskus vähän huvittavia, joskus järkyttäviä. Lukijana ei pääse tylsistymään, kun ei yhtään voi aavistaa mihin mikäkin tarina päätyy.
Emme puhuneet taksissa mitään. Ajattelin, miten se oli maannut sängyssään koko päivän kykenemättä nousemaan ja itkenyt otsa hiessä pystymättä huutamaan meitä apuun. Oliko se voinut kuolla nälkään tai janoon, oliko se voinut kuolla pelkoon?
Kotona tuoksui uni ja tahmeat tapetit. Keittokomerossa odottivat likaiset astiat, marmeladin tahrat lautasella, kaksi hiljaista mukia pöydän reunassa. Melkein tunsin sen sylissäni minua vasten, sen pienet nihkeät kainalot, sen veikeän vartalon. Hymyillessään se näytti aivan samalta kuin Johnny vauvakuvissa, sillä oli kiltit siniset silmät ja posket iloa täynnä.
Pidin kirjasta, se ei nouse suosikkikokoelmieni joukkoon mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on ohut niin sen voi lukea kertarysäyksellä, suosittelen kuitenkin lukemisen jakamista useammalle päivälle jotta ehtii sulattelemaan tapahtumia. Tapahtumia kun on yllättävän paljon siihen nähden, kuinka vähän lopulta mikään muuttuu henkilöiden elämässä.
SATAYHDEKSÄNNKYMMENTÄYKSI SIVUA
Pidän pienestä kilpikonnalapsesta, jolle olisi haluttu syöttää voikukka perhevaistojen herätessä, mutta joka päätyi katkeraan kuolemaan terraarion pohjalle. Pidän naispäähenkilön ihastuksesta Siwan myyjään ja juonen herkullisesta kehittelystä myymälän hyllyjen välissä sekä nuorten replikoinnista kassalla. Pidän nuorten kihlojen kanssa taistelelusta Kultajousen myymälässä ja tytön sormuksen koon vaihtelusta Uimastadikalla käydessä ja kaupungilla kulkiessa.
Silmäily tunnetun näyttelijän kanssa jossain baarissa on hauskasti ja jännittävästi kehitelty. Siinä tulee nuori neito nähdyksi ja itsekin näyttäytyy ja unelmistakin tulee melkein totta.
Kampaamokäynnin jälkeiset kielikuvat ovat omintakeisia ja yllättäviä. Hindumetafora on hyvä.
Kirja rakentuu omassa mielessä novellikokoelmaksi, jonka päärooleissa liikkuvat lukiosta päässeet tai opiskelevat nuoret, joilla on ns. elämä edessä. Camillan pissisporukan normeja, arvoja ja odotuksia valoitetaan naamiohuveissa osuvasti. Naispäähenkilö liikkuu ulkomaillakin. Italialainen ystävä, jolle hän ei koskaan soita, on raikas.
Eläinhahmo otetaan niin koirana kuin kissanakin. ‘Kissan yksityisyys’ on hauska novelli. Vähän kuin Kafkan ‘Muodonmuutos’.
29,5 neliön yksiöön mahtuu paljon iloa, mutta myös surua. Käynti uutta liian suurta mökkiä katsastamassa isän kanssa on harras. Isän lähtö on kauniisti kuvattu. – Unessa ilmestyvän isän sanoihin “Pidä huolta minun tytöstä” on nuorisokirja hyvä päättää.
Pidän kirjasta. Varsinkin sen selkeästä rakenteesta, mainioista juonikehittelyistä ja yllätyksellisyydestä. Teos sekä naurattaa että itkettää. Siinä on oivia metaforia
Hei, olen täysin samaa mieltä tuosta yllätyksellisyydestä. Kirja oli erilainen kuin ajattelin. Se naurattaa ja itkettää, kyllä!
Rakastan tanskalaisbändiä nimeltä Mew (siinä missä brittibändiä Hurtsia ja kotimaista The Winylsiä!). Haastattelin vuosia sitten Mew’n laulajaa Jonas Bjerreä. Hän sanoi, että musiikkia kuunnellessa saattaa joskus tulla sellainen olo, että joku toinen tuolla jossain ymmärtää minua. Että on toisiakin. Olen miettinyt Bjerren sanoja usein ja mietin niitä aina, kun jokin musiikki onnistuu koskettamaan. Täällä maailmassa on muitakin samanlaisia kuin minä. En tunne heitä, mutta nyt tiedän, että he ovat olemassa.
Tämä kaikki palasi mieleeni luettuani Taina Latvalan uuden kertomuskokoelman Ennen kuin kaikki muuttuu. Oikeastaan se palasi mieleeni luettuani Helmi Kekkosen Sivulauseita-blogin arvion Latvalan kirjasta:
”Jokaiseen tarinaan Latvala onnistuu tuomaan jotain tunnistettavaa ja jotain uutta, siten että lukijalle tulee väistämättä hyvä olo. Minä en ole täällä maailmassa yksin, joku tietää miltä minusta tuntuu, ja aina on toivoa.”
Mew’n laulajan sanat kummittelevat mielessäni nyt joka kerta, kun mietin Latvalan kirjaa. Ennen kuin kaikki muuttuu pakottaa miettimään, kuinka paljon meissä kaikissa on samaa. Ainakin meissä samassa paikassa samana aikakautena kasvaneissa. Minäkin valitsen aina Palak Panerin! Minuakaan ravintolan tai etenkään baarin henkilökunta ei koskaan huomaa! Minäkin arastelen hienon kulttuuriväen keskellä! Minäkin olen kulkenut tuota katua! Minäkin voisin tunteaa, toimia, kokea noin! Minäkin ajattelin tuonikäisenä juuri tuolla tavalla!
Tähän Latvala kirjoittaessaan pyrkii. Hän kirjoittaa Minäkertoja-blogissaan näin:
”Tulen aina kovin iloiseksi kuullessani, että kirjani on onnistunut koskettamaan jotakuta lukijaa, herättämään ajatuksia ja tarjoamaan tunnistamisen kokemuksia. Silloin tuntuu kuin olisi syntynyt jonkinlainen silta minun ja lukijan välille.”
Juuri tuttuuden ansiosta Latvalan kertomuskokoelma on mukavalla tavalla arkinen. Tyyli on jännää. Osin äärimmäisen kevyttä ja viihdyttävää. Se naurattaa, sitä on helppo lukea ja ahmia. Päähenkilölle pyörittelee hyväntahtoisesti päätään. Voi että sinua! Samalla se on surumielistä ja raskasta. Kuin ihmiselämä, jossa pienet ja vähäpätöiset hetket ja kysymykset seuraavat valtavia, koko loppuelämän määrittäviä tapahtumia ikuisesti jatkuvassa jonossa. Olen usein miettinyt, miten on mahdollista, että vaikkapa mehupurkin valinta, rakastuminen, pyykipesuaineen loppuminen, suru-uutinen, bussilipun lataaminen ja ystävyyden loppuminen voivat niin sulassa sovussa lomitella toisiaan. Suuren jälkeen tulee aina pientä ja pienen jälkeen aina suurta, emmekä tässä maailmassa pysty kumpiakaan välttämään. Mutta miten ihmeessä ne voivat sopia samaan vuoteen, päivään tai jopa tuntiin, sitä en voi ymmärtää. Tätä Latvalan kertomukset saivat minut jälleen kerran miettimään. Ehkä se on sittenkin tämä tunne, johon kirjassa eniten samastuin.
Latvalan kertomusten päähenkilönä on nuori nainen, jota kohtaan ainakin minä tunsin lukijana sympatiaa. Hän on ajoittain mieleltään epätasapainoinen, aito ja suloinen. Hän on hurjan herkkä, hän ei luota itseensä, ja hän välittää kovin paljon siitä mitä toiset sanovat tai ajattelevat. Se, minkä hän on taipumuksessaan ahdistua ehkä hävinnyt, hän on saanut takaisin siinä järkähtämättömyydessä, jolla häntä rakastetaan. Johnnyn rakkaus on ihanaa, kaiken kestävää, pientä ja suurta. Se näkee olennaisen, ymmärtää, tiskaa, auttaa ja uskoo:
”Hän ei työntänyt minua pois, vaikka pelkäsin sitä. Pahoittelin hänelle persoonallisuuteni eri puolia. Hän myönsi minun olevan vaikein nainen, jonka kanssa hän oli koskaan seurustellut, mutta osittain juuri siksi hän viihtyi kanssani. Kysyin arasti, kehtasinko mennä vielä Kultajouseen ja hakea vanhan sormukseni takaisin. Johnny sanoi, että minä kehtasin mitä tahansa.”
Kirjan lopussa paljastuu myös mahdollisuus todelliseen kauhukertomukseen. Itse en olisi kirjaan tätä äärimmäisen surun mahdollisuutta välttämättä kaivannut. Toteutuuko se, jää lopulta auki. Tapahtuessaan ymmärtäisin kirjan nimen uudella tavalla. Nämä kaikki 17 kertomusta tapahtuivat ennen kuin kaikki muuttui elämässä lopullisesti.
Kaiken samaistuttavuuden ja tunnistettavuuden lisäksi tässäkin kirjassa ja sen päähenkilöissä on myös paljon vierasta. Ehkä tämä onkin kaikkein todellisinta niin lukukokemuksessa kuin elämässä ylipäänsä. Jossain toisessa hetkessä joku voi olla aivan kuin minä, jonkin toisen tilanteen hän kokee täysin päinvastaisesti. Ensin ymmärretään täydellisesti, sitten ei ollenkaan, ja näiden kahden tunteen välillä suunnistamme niin keksittyjä kuin todellisia ihmisiä kohdatessamme. Siinä missä vaikkapa musiikki pystyy jättämään paljon auki, sanojen kanssa on hankalampaa koskettaa koko ajan ja sataprosenttisesti. Sanat paljastavat niin paljon ja ovat niin tarkkoja, että väistämättä löytyy aina myös jotain, jota ei ymmärrä. Silti tämä kirja kosketti minua aivan eri tavalla kuin moni muu.
Latvala on kirjoittajana mielestäni rohkea ja mutkaton eikä tunnu pelkäävän, että hän paljastaisi kirjoittaessaan liikaa itsestään. Johnny sanoisi: sinä kehtaat mitä tahansa.
“Kuin ihmiselämä, jossa pienet ja vähäpätöiset hetket ja kysymykset seuraavat valtavia, koko loppuelämän määrittäviä tapahtumia ikuisesti jatkuvassa jonossa. ” Mietin itse ihan samaa! Ja kommentoin tässä samalla kaikkia arvosteluita, kun sanon että ovatpa ihmiset osanneet ilmaista samoja juttuja, joita itse mietin, mutten hoksannut omassa kirjoituksessani käsitellä. Ja sitten on ihan erilaisia tapoja lukea kuin itselläni. Wau!
On vaikea olla lukijana yhtään minkään muun ikäinen kuin on. Ajat muuttuvat, elämäntilanteet vievät mukana ja lopulta etäännyttävät muinoin nuoren ja elämännälkäisen etsikkoaikaansa viettävän opiskelijan niistä päivistä, jolloin arjessa ei ollut pakollista rytmiä, aikatauluja tai velvoitteita, joista ei yksin voi päättää. Ikä tekee tehtävänsä: huolettomuus on enää muisto ja tulee esille ehkä kymmenminuuttisina hetkinä, kun yksin kotona pudottautuu sohvannurkkaan kännykkä kädessä: mitähän kivaa on jollekin tapahtunut Facebookissa?
Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kertomusten nuorissa – mutta ei selvästikään vielä aikuisissa – sen sijaan huolettomuutta löytyy kantapäästä kilpikonnaan asti. Huolettomuus on väri, jolla 29,5-neliöisen yksiön seinät on maalattu ja jolla lähikaupassa täytetään viikonlopun ostoskori. Huolettomuutta pakataan mukaan matkalaukkuun, ja se on mekko, jota käytetään ystävän juhlissa. Se sopii kaikkien harteille, eikä se paina juuri mitään edes silloin, kun se on paholaisen kolmipiikkinen haarukka, joka piilotetaan taskuun kostamaan mitään käsittämättömille ystäville.
Latvalan kieli on viettelevän helppokulkuista. Ei tarvitse astua harhaan ja nyrjäyttää nilkkaansa. Se on kuin tuttu kesäkatu, jota pitkin kuljettiin iltaisin baariin eikä jaksettu pohtia, monelta aamuherätys luennolle oli. On ihana tunne ymmärtää heti ensimmäisiltä sivuilta, että kirjailija ei yllätä sekasotkuisilla metaforilla tai yritä kohta vieraannuttaa lukijaansa kylmällä kielellä, joka ei otakaan enää vastaan. Tässä sitä kulkee kirjoittajan rinnalla miltei samoin, painottomin askelin. Latvalan teksteissä on jotakin perin intiimiä – kuin kurkkisi luvatta ikkunan takaa toisen kotiin, mutta silti niin yleistä, että tunnistettavuus säilyy. Missä ihmeessä olen tavannut nämä tytöt aikaisemmin?
Ja sitten sen keksin. Nämä neuroottiset, minäkeskeiset raakileet ovat tulleet kotimaiseen kirjallisuuteen rapakon takaa, HBOn kulttisarjasta GIRLS. Hannah, Marnie, Jessa ja Shoshanna – siinähän te taas olette! Näyttämönä samainen minäminä-maailma, itseriittoisuutta ystävyyden hinnalla, ylikorostunutta omien valintojen pohdintaa ja rakkauselämän säälimätöntä vaivaamista. New York on vaihtunut Helsingiksi; samat epätoivoiset taiteilijasielut penkovat ihmissuhteitaan kuin tavaratalon alelaaria. Se myötähäpeä, jonka läpi katson lempeän äidillisesti Lena Dunhamin roolittamaa Hannahia ja hänen jatkuvaa omahyväisyyttään, heräsi eloon Latvalaa lukiessani.
Latvala pudottelee kuitenkin pommeja. Kaiken sen näennäisesti tuskaisen elämänsähläämisen alta löytyy toki tragediaakin, joka asettaa kertomuksille uudet mittasuhteet: kaikenlainen kuolema. Auringon lapsessa karmaiseva totuus paljastuu vasta loppuriveillä, enkä ole aivan varma, voinko antaa tätä Latvalalle anteeksi. Tarinat Kissan yksityisyyden kafkamaista metamorfoosia lukuun ottamatta ovat nimittäin aivan mahdollisia peilikuvia todellisuudesta; näinhän se voisi olla. Mutta Latvalan yritys ontuu ainakin kerran: Kukaan, yksinkertaisesti kukaan ihminen ei synnytä lasta ja unohda sitä kesäauringon häikäisemänä yksin asuntoon itkemään koko raukeaksi päiväksi. Rakkaus omaan lapseen on jotakin niin yliluonnollista. Kaikessa väsyttävyydessään, ahdistavuudessaan ja vaativuudessaan se saattaa sekoittaa vanhemman mielen ja ajaa raiteiltaan lohduttomiin tekoihin, mutta unohtaminen ei vain ole mahdollista. Lastaan ei unohda, vaikka sen kieltäisikin, eikä fiktio voi olla tässä poikkeus, silloin kun se jäljittelee faktaa. Myös fiktiivisen tarinan on oltava uskottava.
Ennen kuin kaikki muuttuu näyttäytyy minulle kaksijakoisena teoksena. Toisaalta henkilöiden epävarmuus ja ahdistuneisuus naurettavan pienten asioiden edessä on kovin sympaattista, niin tavallista kuin vaikkapa rakkaus tuntematonta miestä kohtaan voi olla. Ja sitten jossakin vaiheessa tuo kaikki saa kulmani kurttuun. Miksi minun pitää viettää aikaani näiden ihmisen seurassa, joiden persoona on yhtä ohut kuin Trendi-lehden lukijan toimituksen valitsemista aiheista päätellen? Kenen päiväkirjaa minä oikeastaan tässä luen? Vai olemmeko me kaikki hetken elämässämme tuollaisia väärinymmärrettyjä joutsenen poikasia, ennen kuin elämä opettaa kovemmalla kädellä? Ennen kuin kaikki muuttuu? Olenko minä unohtanut sen mitä minäkin joskus olin ennen kuin minusta tuli näin raskas?
”Ei puhuta ikävistä asioista”, Bea sanoi ja pyörähti ympäri. Hänen mekossaan oli leveä helma, hän oli kuin suoraan 1960-luvulta – vain Coca-Cola-pullo puuttui hänen kädestään. Rabbe kahmaisi hänet syliinsä ja tanssi hänen kanssaan hetken, keinahteli unelmoiden kuin vanhoissa musikaaleissa. Tummansininen meri välkehti taustalla, sama kuu kumotti vedessä ja taivaalla.
”Fly me to the moon, let me play among the stars”, Rabbe lauloi, taivuttaen Beaa kuin vanhojen tansseissa. Toivoin, ettei hän olisi valinnut tuota kappaletta, se toi mieleen entisen poikaystäväni, kuvittelin aina että tuo laulu soisi meidän häissämme. (s. 114)
Latvalan vahvuus on hänen taidoissaan kirjoittaa kuin totuutta. Teoksen helmiä ovat ilman muuta absurdejakin piirteitä saava Kilpikonnan äiti ja hulvaton Kissan yksityisyys. Irtautumalla tavallisesta Latvala piirtää ajankuvaa meistä kaikista kohottamalla järjenvastaisen tai mahdottoman tarinan puhuttelevaksi vetovoimaksi: me voimme aina haluta jotakin, mutta vastuunkantaminen omista haluistamme olkoon jonkun toisen ikävä tehtävä. Voimme löytää rantavedestä ruumiin, mutta tehkäämme kaikkemme, ettei se pilaa illan tulevia juhlia tai muodostu kuvaksi, josta ei koskaan pääse eroon.
Mutta minua tässä kirjassa ei enää ole. Minä olen jo kadottanut yhteyden siihen poukkoilevaan tyttöön. Enää en voi olla edes varma, että olen joskus ollut kaltainen. Latvalan luettuani tunnen vahvasti, että tämä kirja löytää rakastuneimmat lukijansa 20 vuotta minua nuorempien joukosta.
“Latvalan kieli on viettelevän helppokulkuista, kuin tuttu kesäkatu, jota pitkin kuljettiin iltaisin baariin eikä jaksettu pohtia, monelta aamuherätys luennolle oli.” …
Juuri näin! Se on herkullista, mutkatonta ja houkuttelevaa.
Minusta Auringon lapsi on kirjan parhaita kertomuksia! Tietenkään kukaan ei voi unohtaa vauvaa päiväksi yksin, mutta mielestäni tarinassa ei ole tarkoituskaan kuvata todellisuutta sellaisena kuin se oikeasti on. Se on tyyliltään absurdi tarina siinä missä Kissan yksityisyyskin: eihän ihminen oikeasti voi kissaksikaan muuttua. Tulkitsen vauvan unohtamisen jonkinlaiseksi liioitelluksi metaforaksi, joka kuvaa sitä miten pihalla joku voi olla; miten todellisuudentaju ja asioiden mittasuhteet voivat niksahtaa päässä, kun asiat ovat liian hyvin. Tai kun keskenkasvuiseksi jäänyt yrittää elää aikuisen elämää.
Hmm. Tätä mietin pitkään. Että millainen teksti voidaan tulkita absurdiksi, millainen ns. vain todellisuutta peilaavaksi. Kissa-tarinan metamorfoosi on Kafkan jälkeläisille aika peruskauraa, mutta tämä vauvakertomus vähän hankalampi. Miten paljon kirjailijan tulee antaa tekstissään vinkkejä, ettei hänen intentiotaan käsitetä väärin? Jos siis leikitään, että kirjailijan intentiolla on mitään väliä. Itse en lukenut vauvaa minkään metaforana, mutta tulkintoja on yhtä paljon kuin lukijoita. En vain pitänyt tarinasta; se ei ollut reilu lukijaa(kaan) kohtaan.
Minäkään en kokenut sitä metaforana tai muuna vastaavana. Kiinnostavaa kuulla Tainalta, mitä hän itse siitä ajattelee.
Entä jos vauvaa ei ollut oikeasti edes olemassa? Jos pariskunta vain kuvitteli sen olevan, toivoi ja leikki, alkoi uskoa siihen? Oikea vauva olisi ehkä ollut liikaa, kun jo kilpikonnakin oli?
No eikä. Teos tahi tarina on epäonnistunut, jos sen merkitystä joutuu noin kaivamaan rivien välistä. Näin minulle on opetettu kursseilla. Kysytään vaikka Petri Tammiselta.
Mä en itse asiassa ajatellut näitä kertomusten hahmoja koko ajan samoina tyyppeinä. Luin kirjaa enemmän kuin novelliteosta. En siis miettinyt mitä edellä oli jo tapahtunut. Mutta tämähän tässä kirjassa olikin just se hauskuus kuten sanoit: vähän sellainen sliding doors effekt – yhden tarinan merkitys heilahtelee tai jopa muuttuu, jos kirjaa katsoo kokonaisuutena tai jokaista kertomusta omana, itsenäisenä taideteoksenaan. On se Taina ovela!
Olen germaani: kirjoitan effekt kun pitäisi kirjoittaa effect. Oikolukijan painajainen: kirjoitusvirhe julkisessa tekstissä!
Totta, merkitystä ei pitäisi joutua kaivamaan rivien välistä. Mutta en kokenutkaan sitä sieltä kaivavani, luin ihan eri vaihde päällä: antauduin absurdille, heittäydyin hulluuteen. Siksi loppuratkaisu toimi minulle, onnistuin hieman huikentelevaisesti hyväksymään sen. Mutta hei Tanja, just effektissähän on effektiä, koska se on odotusten vastainen ja normienglannin muotoa omaperäisempi, ei siis kirjoitusvirhe lainkaan!
Mahtava keskustelu! Mulle tulee mieleen Bergmanin Mansikkapaikka, jossa yksi henkilöhahmoista sanoo olevansa aina samaa mieltä kuin se, joka sanoo viimeisen mielipiteen.
Niin mulle meinasi käydä. Ja just näin eri tavoin sitä voi lukea samaa tekstiä. Tanja sanoitti tuossa “voinko antaa anteeksi”-kommentissaan hyvin sen tunteen, jonka koin itse lukiessani, mutta samalla ymmärrän toista näkökulmaa. Kiehtovaa!
Jatkona edelliseen, selvennykseksi: tunsin siis itseni siksi elokuvan henkilöksi, joka sanoo olevansa aina samaa mieltä viimeksi äänessä olleen henkilön kanssa, kun molemmat/kaikki ovat niin vakuuttavia.
ENNEN KUIN KIRJA MUUTTUU
Tiedättekö ne piilokuvat, joissa voi nähdä kaksi eri kuvaa riippuen siitä, miten katsoo? Taina Latvalan teos Ennen kuin kaikki muuttuu on kirjana piilokuva: siinä voi nähdä joko romaanin tai kertomuskokoelman riippuen siitä, miten sitä lukee. On selvää, että kertomukset liittyvät yhteen, mutta erikseenkin ne toimivat. Niitä ei yhdistä juoni vaan päähenkilö, joka on välillä äänessä minäkertojana, mutta jota vaihtelevasti tarkastelevat myös kaikkitietävä kertoja tai joku muu henkilöhahmo kolmannessa persoonassa. Ratkaisu on aika nerokas: uuden luvun alkaessa on aina yllätys, missä näistä kolmesta kamerasta palaa lamppu. Ja kyllähän vaihtuvista kuvakulmista jonkinlainen löyhä juonikin kehkeytyy, jos sen juoneksi haluaa lukea.
Lukukokemus oli hämmentävä. Lukiessa tunteeni heittelehtivät riemastuksesta hellyyteen, ärsyyntyneisyydestä epäilykseen. Päällimmäiseksi jäi jonkinlainen säälinsekainen heltymys päähenkilöä kohtaan – kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Tytöksi, naiseksihan hän ei ole onnistunut varttumaan, vaikka yritys on ollut kova. Kameroita vaihtelemalla Latvala piirtää terävän, moniulotteisen kuvan Tytöstä, jonka profiloisin näin: pumpulissa kasvanut pullamössösukupolven edustaja, ikuiseksi isin pikkuprinsessaksi jäänyt ylisuojeltu runotyttö, kunnon curling-vanhempien uhri. Suojelusta hänellä on tosin oma käsityksensä:
Olin aina elänyt turvallista, suojattua elämää. Kukaan ei suojellut minua, minä tein sen aivan itse. (s. 107)
Mutta kenties hän ei vain huomaa jatkavansa isävainajansa työtä: avuttoman pikkutytön eli itsensä suojelua.
Olen toistaiseksi tietoisesti jättänyt lukematta muiden kirjoittamat arvostelut kirjasta, jotta ne eivät vaikuttaisi omaani. (Tämän jälkeen tietenkin luen ne.) Puolivahingossa vilkaisin kuitenkin yhtä blogia, jossa todettiin, että kirjan keskeisin teema on isän kuolema. Itse näen tematiikan jotenkin toisin. Teemana on mielestäni toukkavaiheeseen juuttuneiden keskenkasvuisten aikuisten sätkyttely arkitodellisuuden keskellä, jonka hallitsemiseen ja hahmottamiseen heillä ei kerta kaikkiaan riitä eväitä. Ei isän kuolema Tytöstä tällaista pallohukkaista ole tehnyt, se on vain yksi niistä elämän aiheuttamista kolauksista, joita Tyttö ei kestä. Aivan kuin hänellä ei olisi ihoa lainkaan: kaikki menee läpi. (Ilmaisu on lainattu Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme.)
Juuri Tyttö on se, joka saa minut kerta toisensa jälkeen sekä riemastumaan että heltymään. Tyttö on niin pihalla elämästä, niin pussissa omien runojensa pihamökissä, että kieputtaa kihlasormuksestakin ison kaliiperin farssin, ei tajua juosta pelastamaan hukkuvaa ja osaa olla äitinä korkeintaan kilpikonnalle eikä lopulta sillekään. Kun häneltä kysytään viinin alkuperää, hän vastaa sen olevan Alkosta. Henkilöhahmon profiili on tietenkin tarkoituksellisesti liioiteltu ja kärjistetty, mutta onhan näitä tyttöjä oikeastikin olemassa: filosofian maistereita, jotka osaavat kyllä pitää ”pitkiä, polveilevia luentoja” vaikkapa kilpikonnista mutta eivät saa haetuksi töitä ja jäävät joukossa aina ulkopuolelle. Profiilia ei riitä selittämään isän kuolema vaan pikemminkin mielestäni tämä:
Hän oli lapsena tottunut siihen, että häntä kehuttiin ja rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, mutta tässä kaupungissa vain harvat rakastivat häntä, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa. (s. 91)
Tulkintaani ei sisälly tippaakaan ivaa vaan pikemminkin lämmintä itseironiaa, sillä osittain tunnistan Tytöstä itseni nuorena. Samaistumisen kokemus on terapeuttinen, vapauttava. Tuntuu kuin Latvala tietäisi, miltä minusta on pitkittyneessä toukkavaiheessani tuntunut, ja pukisi suloisesti satirisoiden sanoiksi sen, mitä itse en olisi osannut silloin nähdä saatikka ilmaista. Jos karaistumaton lapsinainen menee aikuisten juhliin, missä hän ei olekaan rajattomasti ihailtu universumin keskipiste, hänestä voi tosiaan tuntua siltä, että kukaan ei rakasta.
Riemastusta minussa aiheutti myös se yllättävä muutos, joka kiepsautti koko kuvion päälaelleen Väliajalla. Yhtäkkinen tyylilajin vaihdos herkän humoristisista, arkisista tilannekuvauksista absurdiin ja jopa groteskiin tarinankerrontaan on tehokas keino ravistella lukijaa: ennen Väliaikaa olin jo varsin tukevasti ehtinyt luokitella kirjan mielessäni tietynlaiseksi, kunnes se ykskaks kokikin samanlaisen hurjan metamorfoosin kuin Tyttö Kissan yksityisyydessä. Vielä karmivampia yllätyksiä seuraa myöhemmin etenkin Auringon lapsessa, jossa Latvala onnistuu ihailtavan minimalistisin keinoin aiheuttamaan kylmiä väristyksiä lukijassa. Auringon lapsen jälkeen näin käsissäni eri kirjan kuin se, jonka olin aloittanut. Tämäkin on kuin piilokuva: ennen Väliaikaa tuijotin vain yhtä kuvaa, kunnes huomasin samassa kuvassa toisen.
Mutta sitten seurasivat Keskeneräinen ja epilogi, jotka kumpikin saivat minut ärsyyntymään ja epäilemään. Kaipa lopun tarkoitus on saada ympyrä sulkeutumaan, mutta minusta olisi ollut parempi jättää se auki. Lopussa on selityksen makua, eikä selitys ole uskottava. Tytöstä tulee ikään kuin nainen, myös sanatasolla. Thaimaassa huiteleva, moottoriveneellä huristeleva, golfia pelaava, tupakkaa tuprutteleva isukki näyttäytyy lukijan silmissä lähinnä pönöttävänä äijätyyppinä, joka jostain syystä glorifioidaan. Tästäkö nyt sitten pitäisi ymmärtää, miksi Tyttö on takertunut isin muistoon eikä ole onnistunut kasvamaan aikuiseksi?
Jos isi on kuin kuningas, on tietysti johdonmukaista, että epilogin poikaystävä on kuin prinssi. Koko epilogi, Pyyntö, vaikuttaa samanlaiselta hattararomantiikalta, jollaisena aluksi luin kirjan ensimmäisen luvun Viimeinen kesä, kunnes seuraavien lukujen valossa tulkitsin sen uudelleen jonkinlaiseksi parodiaksi, hämäykseksi. Epilogin jälkeen tuli kuitenkin sekava olo: Mikä tämä kirja oikein on, kissa vai koira?! Mieleeni hiipi epäilys, olinko lukenut kirjan jotenkin väärin, siitä huolimatta, että jokaisella lukijalla on toki vapaus tehdä oma tulkintansa. Häiritsevää oli kuitenkin se, että en saanut kirjan loppua sopimaan tulkintaani. Siksi se ärsytti. Miksi kummassa kirja päättyy poikaystävän uneen, jossa isä pyytää pitämään huolta tytöstään? Eheytyykö Tyttö Naiseksi turvaamalla jälleen Mieheen, ei seisomalla omilla jaloillaan? Onko hänen suurin saavutuksensa pysyä prinsessana, joka siirtyy isäkuninkaan holhouksesta jalon prinssin hellään huomaan? Mitä ihmeen vanhoilliskristillistä patriarkaalista propagandaa tämä on olevinaan?
Sivulle 175 asti luin kirjan hykerryttävän herkullisena satiirina. Lopuilta sivuilta en satiiria kuitenkaan löytänyt. Ehkä se oli sinne piilotettu ja etsin sitä väärät lasit päässä? Hämmentävää! Tästä huolimatta kirja – se mitä siitä halusin itselleni ottaa – jätti lämpimän, liki onnellisen olon. Onnea on nauttia hetkestä, vaikkapa kirjasta, ennen kuin kaikki muuttuu. Sillä jossain vaiheessa aina kaikki tavalla tai toisella muuttuu, ennen kuin kaikki päättyy.
Piilokuva on hyvä vertaus, kirja näyttäytyy hyvin erilaiselta näkökulmasta riippuen. Muutama lause jossain tietyssä kohdassa saa edeltävät sivut tuntumaan ihan erilaiselta, ja kaikki muuttuu jälleen.
Aivan kuin hänellä ei olisi ihoa lainkaan: kaikki menee läpi. Osuva ajatus tähän. Minä taas pyörittelin mielessäni, että hänellä ei ole selkärankaa. Jotain hänellä selkeästi ei ollut.
Upea, upea päätöslause arviossa!
Hauraita tulkintoja
Ennen kuin kaikki muuttuu houkuttelee lukijaa epäilemään itseään. Ymmärsinkö nyt oikein? Mistä tässä kirjassa on kyse? Kertomuskokoelma vaihtaa tyylilajia lennosta, jättää loput avoimiksi eikä nimeä keskeisintä hahmoaan.
Minulle kirjan tärkeimmäksi teemaksi nousi ihmismielen ja ihmissuhteiden hauraus. Nuori nainen kulkee kriisistä kriisiin, eikä yksikään kohtaaminen tunnu sujuvan mutkattomasti. Romahduksen syy voi olla niin pieni, että se luo kirjaan arvaamattomuutta. Mahtavana esimerkkinä toimi ihanan absurdi ja koominen Kissan yksityisyys. Hulvaton Onnistuneen kampaajakäynnin jälkeen kuvaa osuvasti ihmisluonteen ailahtelevaisuutta.
Pidin aiemman arvioijan Girls-vertauksesta. Etenkin päähenkilö on välillä yhtä ärsyttävä, itsekeskeinen ja epävarma kuin Hannah ja Jesse – ja sehän tuo kirjaan loistavia draaman aineksia! Myös ihmissuhdekiemurat toistavat samoja teemoja kuin tv-sarjassa. Hahmojen valintoja tuntuvat motivoivan erilaiset pelot, odotukset ja tarve esittää muille jotain muuta kuin oikeasti on.
Pidin etäihastumisen kuvailusta Unelma-asiakkaassa. Tekstissä kuvattiin taitavasti sitä, miten rakkauden kaipuussa on helppo ripustautua haaveisiin ja tulkita ihastuksen joka ikinen ele romanttisesti. Muutenkin teoksessa oli paljon tunnistettavia tilanteita ja ajatuksia ajalta, kun oli itse parikymppinen ja aloittelemassa opintojaan vieraassa kaupungissa. On helppo samaistua Johnnyn haluun suojella herkkää päähenkilöä.
Ennen kuin kaikki muuttuu oli yllättävän vaikuttava lukukokemus. Latvalan tuotanto ei ollut minulle ennestään tuttua, ja odotin jostain syystä kepeämpää chicklitiä. Viimeistelty kieli soljuu kauniisti ja kuljettaa lukijaa mukanaan.
Monitulkintaisuus nostaa teoksen tavanomaisen yläpuolelle. Minusta on aina hyvä merkki, kun viimeisen sivun jälkeen tekee mieli palata taaksepäin ja pohdiskella, ymmärsikö nyt kaiken oikein. Selailla kohtia, joiden merkitys on muuttunut matkan varrella. Tästä kirjasta kehkeytyy varmasti mielenkiintoisia keskusteluja.
Minullekin tämä oli kirja ensisijaisesti mielen hauraudesta! Päähenkilö on niin herkkä, että mikä tahansa, yksi kommentti tai äänensävy saa hänet tolaltaan. Chicklit tuli niin ikään minulle mieleen, mutta tässä oli erilainen tunnelma. Uusi genre-ehdotus: tumma chicklit!
Tumma chicklit on kyllä aika osuva kuvaus!
”Yhtenä aamuna sain puhelun vieraasta numerosta. Luulin ensin, että minulla oli salainen ihailija. Soitin takaisin, odotin vähintään läähätystä.
’Pasilan poliisi.’
Sydämeni pysähtyi. Hetken luulin, että joku oli kuollut.
’Teitä epäillään rikoksesta.’”
Se pieni nyrjähdys ajassa. Taina Latvalan novellikokoelma lupaa jo nimessään paljon: Ennen kuin kaikki muuttuu. Pieniä ja suuria tilanteita, koomisia, surullisia, monivivahteisia: uusi kampaus, näyttelijäkuuluisuuden kyttääminen kahvilassa, pelottavat seurapiirikutsut, hukkuneen pelastusyritys kesken juoksulenkin. Usein kertojana on nuori nainen, toisinaan nuori mies. Paikkana Helsinki, lisäksi matkaillaan Edinburghissa tai palataan nuoruuden Pohjanmaalle.
Myönnän, olin aluksi varuillani. Suoraan sanottuna luen mieluummin vakavaa kuin kepeää, mieluiten näiden kahden taidokasta yhdistelyä, mutta sitä osuu harvoin kohdalle. Kun nainen hommaa kilpikonnan selkeästi vauvan korvikkeeksi, kiemurtelin. Mutta luin lisää. Ja aloin tuntea vetoa tätä maailmaa kohtaan, jossa päähenkilö tarkkailee elämää, pintaa pelkäämättä, myös syvemmälle sukeltaen – ja ihastuin.
Eniten riemastuin novellista ”Kissan yksityisyys”. Poliisi ilmoittaa toimittajalle, että tätä epäillään yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittämisestä – kissan yksityisyyden. Polyamoriaa käsittelevän jutun haastateltava on loukkaantunut, sillä artikkelissa vihjataan – luvatta! –, että hänen lemmikillään olisi useita kumppaneita. ”Hän valitti, että hän ja Mussu olivat kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ihmiset olivat kuiskineet heistä kaupassa ja katsoneet Mussua halveksivasti.” Aistin ajan henkeä satirisoivaa äänensävyä. Vastustamattomassa tekstissä absurdit käänteet seuraavat toisiaan, kohti totaalista muodonmuutosta.
Alut ovat usein ladattuja, ja virittävät novellit tehokkaasti liikkeelle: mitä sitten tapahtuu? Kuinka tässä käy? Tosin ”Hukkuneen tarinan” alku tuntui miltei liian hiotulta: ”Sen jälkeen kun hän löysi rantavedestä ruumiin, hän kävi kotonaan suihkussa ja lähti juhliin.” Huh. Mutta tietenkin tämäkin kertomus imaisee mukaansa. Juoni kulkee omassa uomassaan, mutta eniten itseäni kiehtoi se, mistä kerrotaan: suhteesta muihin ihmisiin ja maailmaan, miten se hahmottuu muutosten kautta.
Tarkat havainnot hykerryttävät. Miten ihmiset tekevät pitkälle meneviä (naurettavia) johtopäätöksiä pienistä seikoista: nuori nainen lausuu Strindbergin näytelmän Miss Julie kuten se kirjoitetaan ja sinetöi sivistymättömyytensä nuoren miehen silmissä.
Novellit ovat erillisiä tarinoita, mutta niissä toistuu elementtejä yhteisestä todellisuudesta: Johnny, Bea, sisko, pianonsoitto, tikka masala, (teko)taideteoreettiset keskustelut ja kalpeat sääret. Välillä tarkastellaan parisuhdetta, mutta usein se on taustalla, mies naisen ankkurina, jota hän kaipaa ulkomaailman uhkaavissa tilanteissa. Helsinki on usein vielä vieras, vasta aikuisiän asuinseutu, jota verrataan omaan pienempään kotikylään (Pohjanmaalla). Kontrasti kasvuympäristön ja nykyelämän välillä näkyy myös ihmisissä: ”Hän oli lapsena tottunut, että häntä kehuttiin ja rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, mutta tässä kaupungissa vain harvat rakastivat häntä, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa.” Päähenkilö kokee ulkopuolisuutta, suhteessa alati sulavan itseriittoisiin puolituttuihin. Hän on tunteikas, herkkä, ujokin – eikä juo alkoholia, mikä tietysti eristää aikuisen suomalaisen muista tehokkaasti. Isän kuolemaan viitataan moniaalla, ja lopulta sille omistetaan kokonainen oma tarina.
Lopussa kaikki on siis toisin, joko peruuttamattomasti, tai ehkä hivenen vähemmän vakavasti. Uudesta kampauksestaan riehaantunut, ”uudelleen syntynyt” nainen havahtuu illalla vapautuneen seksiaktin jälkeen huomaamaan, että valloittava ”kevyt pirteä polkka” onkin tätikampaus, ja hän ”muistuttaa 44-vuotiasta germaanisen filologian amanuenssia”. ”Lopulta hän näyttää taas aivan samalta kuin aamulla herätessään, jopa niin tavanomaiselta, ettei kukaan uskoisi hänen kampaajalla käyneenkään.”
Kirja on kyllä omiaan houkuttelemaan tarinoihin koko ajan syvemmälle. Ja tarkkanäköinen. Ja kyllä, juuri noin: minä ainakin aion sanoa kaikki hienot sanat kovaan ääneen ja ihan väärin
Hauskaa, miten me kaikki kiinnitämme ihan eri asioihin huomiota. Esimerkiksi tuota alkoholiasiaa en ollut aktiivisesti miettinyt kertaakaan, mutta nyt kun sen sanot, niin siinäpä yksi tapa olla ulkopuolinen monessa tilanteessa.
Kirjailijan kanssa – lukupiirissä on ensi viikolla vieraana Taina Latvala. En ole aiemmin hänen kirjojaan lukenut, joten nyt oli mainio syy tarttua uuteen Ennen kuin kaikki muuttuu – kertomuskokoelmaan.
Kokoelma jakaantuu kolmeen näytökseen, mukana on myös väliaika. Näytösten novelleissa esiintyvät usein samat henkilöt eri tilanteissa ja eri näkökulmissa, siksipä teos tuntuu enemmän romaanilta kuin novellikokoelmalta.
Päähenkilöt ovat aika lailla eksyksissä. Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat, ja kaikki se on tavattoman pelottavaa. Lukijana tekisi mieli välillä tarttua henkilöitä olkapäihin, ravistella ja huutaa päin heidän kasvojaan että “uskalla kokeilla, uskalla antaa mennä”. On hämmentävää mutta samalla koskettavaa lukea, kuinka kilpikonnan hankkiminen tai kihloihin meneminen tai kaupassa käyminen yhdessä poikaystävän kanssa saa ihmisen lukkoon.
Usein käy niin, että henkilöhahmo haluaisi jotain tapahtuvan, haluaisi liikettä elämään. Ei isoa muutosta, se on liian pelottavaa. Mutta kukaan ei tiedä, millainen muutos on liian iso. Se selviää vain kokeilemalla, mutta liian moni on liian pelokas kokeillakseen. Moni pelkää, että jos huominen on erilainen niin hänkin ihmisenä on erilainen, ei enää sama. Ja se on pelottavaa.
Tutkailin pitkään ruokalistaa mitään näkemättä. Tilasin samaa mitä aina Suomessakin, tuorejuustoa pinaattikastikkeessa.
Novellit ovat keskenään hyvinkin erilaisia mutta kuitenkin tietyllä tapaa samanlaisia. Ne lähtevät liikkeelle rauhallisesti, sitten vauhti kiihtyy vähitellen kunnes loppupuolella tunnelma tiivistyy ja lukija yllätetään. Yllätykset ovat toisinaan pieniä, toisinaan isoja, joskus vähän huvittavia, joskus järkyttäviä. Lukijana ei pääse tylsistymään, kun ei yhtään voi aavistaa mihin mikäkin tarina päätyy.
Emme puhuneet taksissa mitään. Ajattelin, miten se oli maannut sängyssään koko päivän kykenemättä nousemaan ja itkenyt otsa hiessä pystymättä huutamaan meitä apuun. Oliko se voinut kuolla nälkään tai janoon, oliko se voinut kuolla pelkoon?
Kotona tuoksui uni ja tahmeat tapetit. Keittokomerossa odottivat likaiset astiat, marmeladin tahrat lautasella, kaksi hiljaista mukia pöydän reunassa. Melkein tunsin sen sylissäni minua vasten, sen pienet nihkeät kainalot, sen veikeän vartalon. Hymyillessään se näytti aivan samalta kuin Johnny vauvakuvissa, sillä oli kiltit siniset silmät ja posket iloa täynnä.
Pidin kirjasta, se ei nouse suosikkikokoelmieni joukkoon mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on ohut niin sen voi lukea kertarysäyksellä, suosittelen kuitenkin lukemisen jakamista useammalle päivälle jotta ehtii sulattelemaan tapahtumia. Tapahtumia kun on yllättävän paljon siihen nähden, kuinka vähän lopulta mikään muuttuu henkilöiden elämässä.